Kalle Könkkölä muisteli Äänekoskea lämmöllä


Tiistaina 11.9. kuollut Kalle Könkkölä aloitti koulutiensä Äänekoskella.

Tiistaina kuollut Kalle Könkkölä aloitti koulutiensä Äänekoskella ja muisteli tuota aikaa lämmöllä syksyllä 2010.

 

Etenkin vammaisten oikeuksien puolesta ison elämäntyön tehnyt ja laajaa arvostusta  nauttinut Kalle Könkkölä kuoli tiistain vastaisena yönä keuhkokuumeeseen. Hän oli 68-vuotias.

Vuonna 1950 syntyneen Könkkölän ensimmäiaset lapsuusmuistot ovat Äänekoskelta, jonne hänen perheensä oli muuttanut Helsingistä kunnaninsinöörinä toimineen isän työn perässä. Perhe asui Äänekoskella vuodet 1951-57.

Könkkölällä oli lihassairaus, joka vei hänen liikuntakykynsä jo lapsena. Kotiopetusta antanut opettaja ehdotti, että yhtä hyvin hän voisi ottaa Kallen luokalleen kouluun.

– Jos olisin asunut muualla, en olisi päässyt tavalliseen kouluun, Könkkölä arvioi Äksän haastattelussa syksyllä 2010.

Mittavan työn vammaisten puolesta tehnyt Könkkölä tiesi hyvin, millainen byrokratia tämäntyyppisiä asioita vastassa oli esimerkiksi hänen myöhemmässä kotikaupungissaan Helsingissä.

Vaikka lapsuuden aika oli monin tavoin haastavaa, niin Könkkölällä oli paljon positiivisia muistoja Äänekosken ajastaan.

Könkkölä antoi haastattelun Kosketuksia-sarjaan. Julkaisemme nyt jutun, joka on alun perin julkaistu siis syksyllä 2010 ja myöhemmin ÄKSän julkaisemassa Kosketuksia-kirjassa.

Koulutie alkoi Äänekoskella

 

”Perheeni muutti Äänekoskelle, kun olin yksivuotias. Isäni toimi siellä kunnaninsinöörinä. Ensimmäiset lapsuuden muistoni ovat Äänekoskelta, ja mikä tärkeintä, aloitin kouluni siellä.

Asuimme vanhassa puutalossa siinä sairaalan vieressä. Sairaalan ja talomme välistä meni kapearaiteinen pässinrata. Talo oli jo silloin huonokuntoinen, mahdoton lämmittää. Talviaamuisin se oli kylmä. Muutimme myöhemmin linja-autoaseman lähelle Kotakennääntielle. Se omakotitalo oli toisaalta kiva, siitä ei ollut monta sataa metriä Kuhnamolle. Pässinrataa myöten meni puita tehtaalle. Oli jännä mennä seisomaan ihan junan viereen. Vaarallista leikkiä, mutta ei sitä pienenä ajattele eikä pelkää.

Aika lähellä sairaalaa oli kunnanlääkärin asuintalo siinä radanvarressa. Lääkäri Jaako S. Tolan poika Olli Tola oli ikätoverini, leikimme yhdessä lapsina. Kerran karkasimme jonnekin niin että vanhempamme etsivät meitä epätoivoisina. Jaakko Tola sairastui polioon joskus 1950-luvun puolivälissä ja rupesi käyttämään hengityskonetta, kuten itsekin myöhemmin. Siinä vaiheessa en ollut enää pikku poika jota hän hoiti, vaan sain häneltä vertaistukea, tosin myös ammatti-ihmisenä.

”Hiihtelin silloin kun vielä pystyin”

Sairaalan vieressä oli paljon peltoa, jossa hiihtelin silloin kun vielä pystyin. Sairaala tuli tutuksi monella tavalla, sillä kävimme sen alakerrassa saunomassa. Olin hentoinen ja kolhin itseäni usein, vanhemmat sisareni saivat usein viedä minua ommeltavaksi. Sairaala tuntui silloin isolta, nykyään se on varmaan pieni. Kävin parikymmentä vuotta sitten Äänekoskella, mutta kotitalomme ei ollut enää pystyssä. Vanhan pihakiven muistin, mutta sekin näytti nyt pieneltä.

Olin aika paljon kotona, koska liikkuminen oli lihassairauteni takia vaikeaa. Sisarusteni ansiosta pääsin kyllä mukaan kaikkiin leikkeihin. Minulla oli myös kolmipyöräinen, jolla liikuin.

Joku lääkäri oli sanonut vanhemmilleni, että vammalle ei voi tehdä mitään, mutta että kannattaisi aloittaa koulunkäynti. Ollessani viisivuotias meillä rupesi käymään opettaja kotona. Hän opetti myös kansakoulun ensimmäistä luokkaa ja sanoi sitten, että yhtä hyvin hän voisi ottaa minut luokalleen. Jos olisin ollut muualla, en olisi päässyt tavalliseen kouluun.

Kävin sen kevään sitten siellä keskuskoulussa, se oli silloin ihan uusi 1950-luvulla valmistunut. Sellainen muistikuva jäi, että oltiin siellä jossain juhlissa, ja verhotanko romahti alas. Ei siinä mitään tapahtunut, mutta kaikki lapset säikähtivät. Muistan että opettaja oli kiva, ja että muutenkaan ei ollut mitään ongelmia, minua ei kiusattu.

”Entinen opettajani Äänekoskelta soitti”

Kun synnyin Helsingin Naistenklinikalla, niin ylilääkäri Arvo Ylppö sanoi että tämä poika ei elä vuotta pitempään. Viime tammikuussa täytin kuitenkin 60. Minulla oli silloin radiossa syntymäpäivähaastattelu, jonne ihmiset saivat soittaa. Tämä entinen opettajani Äänekoskelta soitti sinne!

Kun muutimme Keravalle vuonna 1957, en meinannut millään päästä tavalliseen kouluun. Lopulta he ottivat minut, kun kuulivat että olin Äänekoskellakin ollut. Olin suorittanut kuusivuotiaana ensimmäisen luokan, mutta sitä ei Keravalla hyväksytty. Jouduin ikäni takia käymään ekan luokan toiseen kertaan ja se oli hirveän turhauttavaa.

Kävimme Äänekoskelta kuntoutuksessa Jyväskylän keskussairaalassa ehkä kerran viikossa. Lättähatussa ihmiset ihmettelivät, mikä lasta vaivaa. Onko se sitä pooliota, he kyselivät. Se on ikävä muisto, tosin aika hämärä. Siihen aikaan oli polioepidemia, eikä lihassairauksia tunnettu. Eikä vammaisia näkynyt katukuvassa muutenkaan kuin vasta 1970-luvun lopulla. Joka paikassa oli esteitä, ei päässyt kulkemaan. Niin se oli Keravallakin, mutta ajat muuttuivat vähitellen. Keravakin oli 1950-luvulla pieni paikka, muistan kun sinne tuli ensimmäinen mainosvalo. Sitä käytiin katsomassa kun valo vilkkui. Äänekoskelta en muista yhtään.

Kalle perhekuvassa oikealla, isänsä vieressä.

”Jyväskylä näytti suurelta paikalta”

Äänekoskella junaan ei myyty lippuja, joten ne piti ostaa Suolahden asemalla. Muistan että se asema oli jostain syystä kaukana junan pysähtymispaikasta. Tai ehkä vain 50 metrin päässä, mutta minua pelotti aina kun äiti meni asemalle ostamaan lippuja, että kerkiääkö hän takaisin junaan.

Jyväskylä näytti suurelta paikalta Äänekosken jälkeen. Siihen aikaan fysioterapiaa oli vain keskussairaaloissa. Alun perin lääkintävoimistelijoita alettiin kouluttaa sotainvalideja varten. Se jopa lopetettiin, kun ajateltiin että tarvetta ei ole sen jälkeen kun sotainvalidit on hoidettu. Meni muutama vuosi, kun tajuttiin että siitä voisi olla hyötyä muillekin.

Vuonna 1956 meille hankittiin Fiat 600, se sellainen malli jossa ovi aukeaa väärinpäin. Sitten Jyväskylän-reissut tehtiin sillä. Kyllä se oli melkein päivän homma kun siellä kävi. Nelostie oli siihen aikaan huonokuntoinen ja mäkinen, Keski-Suomihan on täynnä mäkiä.

”Kesämökki Helsingin maalaiskunnassa”

Meillä oli kesämökki Helsingin maalaiskunnassa, nykyiseltä nimeltään Vantaan Sotungin kylässä. Sinne oli päivän matka Äänekoskelta. Menimme sinne kuorma-autolla, vietimme siellä joka kesä kuukauden tai kaksi.

Isäni on kotoisin Jämsästä, joka ei ole hirveän kaukana Äänekoskesta, mutta henkisesti ne ovat hyvin erilaisia paikkoja. Jämsä on maalaispitäjä ja he pitävät itseään hämäläisinä. Melkein kaikki isän sukulaiset olivat maanviljelijöitä, lähtöisin Jämsän keskustassa olevasta isosta Könkkölän talosta.

Muistan että Äänekoskella oli kauppalanjohtajana Eino Luukkonen, joka oli myöhemmin Hyvinkäällä ja Kuopiossa. Sitten oli myös joku puutarhuri, joka muutti meidän tavoin Keravalle. Ei sinne jäänyt yhteyksiä, kaikki katkesivat. Muistan vielä yhden Karlssonin perheen, joiden poika oli mun vanhimpien veljien ikätoveri.

Tärkein muisto Äänekoskesta on varmasti se, että sain aloittaa siellä koulun.”

Kalle kolmevuotiaana.

Kalle Könkkölä

– Syntyi 16.1.1950 Helsingissä, kuoli 11.9.2018

– Kansainvälisesti arvostettu vammaisten oikeuksien puolestapuhuja.

– Toinen Vihreän liiton ensimmäisistä kansanedustajista 1983-87. Hän toimi myös puolueen puheenjohtajana vuonna 1987 ja varapuheenjohtajana 1990-91.

– Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1985-2004.

– Oli perustamassa vammaisten kansalaisoikeusjärjestö Kynnys ry:tä ja toimi pitkään sen puheenjohtajana.

–  Uranuurtaja monissa vammaisten asioihin liittyvissä kysymyksissä. Toiminut aktiivisesti niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Oli mm. perustamassa vammaisten maailmanliittoa DPI:tä ja toimi sen puheenjohtajana 1994-98. Perusti ystäviensä kanssa Abilis-säätiön, joka tukee kehitysmaiden vammaisia. YK:n vammaisneuvoston jäsen 2000-2007.

– Sai kansainvälisen vammaisneuvoston palkinnon elämäntyöstään vuonna 2015.

TEKSTI JA KUVAT TEIJO PIILONEN, KALLE KÖNKKÖLÄN PERHEALBUMI

Vastaa