Vanhan Äänekosken Kotiseutuyhdistyksessä on tunne, ettei toiminnalle ole sijaa kaupungissa. Loputtoman mielenkiintoinen paikka etsii uutta kotia.
Vanhan Äänekosken Kotiseutuyhdistys Ry, eli Väksy, on tukalan paikan edessä. Vuosikymmenien aikana haalittu mittava esineistö sekä valtavalla työllä tehty arkisto ovat vailla asianmukaista paikkaa.
Väksyn museo aloitti 1960-luvulla Äänekoskella Laivarannassa, Anna Piilosen kotona, jonne oli luetteloitu noin 500 esinettä. Vain vuosi Suolahteen muuton jälkeen Piilosen talo paloi.
– Sinne ei jäänyt kuin vorokki, tukkinippujen kasaamisessa käytetty hevosvoimin toiminut pystykela. Kaikki muu esineistö pelastui liekeiltä kansakoulun kellariin.
Yhdistyksen vuonna 1970 Suolahteen perustettu museo sijaitsee Asemakadun koulun kellarikerroksessa. Ikkunaton tila on ilmaltaan tunkkainen. Suurinta huolta aiheuttaa useaan otteeseen tulleet vesivahingot, jotka ovat jo tehneet tuhoja esineille kuin valokuvillekin. Museota ei ole voitu pitää auki yleisölle ilmenneiden ongelmien vuoksi.
– Siitä alkaa olla jo kymmenen vuotta, kun museo oli avoinna, varapuheenjohtaja Timo Enäkoski harmittelee.
Tämä on todellinen harmi, sillä museo on mielenkiintoinen. Vaikeuksista ja ahtaudesta huolimatta mielenkiintoisesti kasattu: kellarista löytää osastot muun muassa uitolle, elokuvalle, kaupalle, suutarille ja työväenliikkeelle. Onpa tilaan rakennettu sievä ja suloinen työläiskotikin! Museon näyttely kasattiin 1990-luvulla toukokuussa menehtyneen historian lehtori Jorma Heiskasen toimesta.
– Näyttelyä ovat rakennettu -80-luvulla Risto Raittilan ja sitä ennen Osmo Koivun johdolla, Enäkoski muistelee.
MATALA KELLARITILA on täynnä entisajan tavaroita ja kaikki ovat hyvässä järjestyksessä ja jämptisti luetteloituna.
– Museoesineitä on luetteloitu noin 2800 kappaletta, Väksyn puheenjohtaja Ahti Ojanen sanoo.
Yhdistyksen arkisto on museon yhteydessä, sisältäen yli 30 000 valokuvan ja negatiivin lisäksi kaitafilmejä, videoita sekä liikkeiden, talojen ja järjestöjen arkistoaineistoa 62 hyllymetrin verran.
– Yhdistyksen hallinnassa on lisäksi toimittaja Aarne Vuorisen arkistot käsittävä 600 kansion kokonaisuus Äänekosken kirjaston alakerrassa, tutkijanhuoneen yhteydessä.
– Vuorisen arkistoja on digitoitu jo useamman vuoden ajan. Olemme palkanneet tähän tehtävään työntekijän, Väksyn sihteeri Helena Ojanen sanoo.
– Voisimme palkata pari työntekijää lisää, jos meillä olisi terveet tilat jossa työskennellä. Meillä on digitointilaitteet, vaan ei ole paikkaa missä tehdä työtä, Enäkoski lisää.
Pieni osa esineistä sijaitsee Hietamalla museoriihessä, josta väksyläiset pitävät kunnossa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Väksyläiset ovat odotettaneet arkistotiloja kuuliaisesti jo useamman vuoden ajan.
TILA ON käynyt ahtaaksi jo moneen otteeseen.
– Museota on laajennettu jo kolme kertaa, ja lisäksi arkistoa on hajautettu muualle talon kellariin.
Ilma ei vaihdu. Tunnin verran museota kierrellessään alkaa päässä tuntua raskaalta.
– Ei tänne voi laittaa työntekijää, Helena sanoo.
On helppo olla samaa mieltä. Ahti Ojanen esittelee viimeaikaisia vaurioita: pilalle kastuneita valokuvia ja kuivumassa olevia vanhoja setelimarkkoja.
– Täällä on ollut sadevedestä ja putkien pettämisestä tai vuotaneista yläkerran vessanviemäreistä syntyneitä lammikoita. On ollut melkoinen tuuri matkassa, sillä olemme olleet paikalla, kun jotain on sattunut.
TÄRKEINTÄ OLISI saada arkistot talteen. Tiloja on odotettu kuuliaisesti jo useamman vuoden ajan.
– Vuosi sitten Suolahden vanha kaupungintalon valtuustosali oli jo pitkällä neuvotteluissa, mutta meille ilmoitettiin marraskuussa sen olevan homeessa, Ahti Ojanen kertoo.
Väksy kysyi arkistolle hätäapua koulun ylimmäisestä kerroksesta.
– Eipä osoittautunut sekään ratkaisuksi. Viimeinen tieto, mikä ollaan kaupungilta saatu, on että kaupungilla ei ole konsteja pulmaan, ja että asia on nyt poliittisten päättäjien tahtotilan varassa, Ahti kertoo ja sanoo asioineensa asian äärellä jo kolmen eri teknisen isännöitsijän kanssa.
– Ja taas ollaan lähtökuopissa.
– Meille sanottiin, että museon tavarat voi tuoda kaupungin museon kanssa yhteiseen varastoon, josta olisi joskus otettu joku esine näytille. Sehän on sitten sama, kuin lakkautettaisiin koko kotiseutumuseo, Helena jatkaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Suurinta huolta aiheuttavat useaan otteeseen tulleet vesivahingot, jotka ovat jo tehneet tuhoja esineille kuin valokuvillekin. Museota ei ole voitu pitää auki yleisölle ilmenneiden ongelmien vuoksi.
ÄÄNEKOSKEN matkailuohjelmassa painotetaan kaupungin historiaa.
– Ja meillä on molemmat museot paketissa. Tässä näkyy todellinen arvostus tekemäämme työtä kohtaan, ja tuntuu, ettemme kuulu kuvioon. Meidät on laitettu samalle viivalle, kuin yksittäiset keräilijät, Enäkoski harmittelee.
Kierrämme tilasta toiseen. Silmään osuu tuon tuosta mielenkiintoista tutkittavaa. Lattiasta kattoon täynnä oleva, noin 30 neliömetrin ala on surullinen näky. Ymmärrän, että kaikki on järjestyksessä, vaikka näyttääkin kaaokselta. Entisen koulun jättimäisessä kellarissa on valtavat lehtipinot: paikallisia uutisia kertovia sanomalehtiä löytyy 30-luvulta lähtien.
– Tietojen tallentaminen on tärkeää, ja unelmana on digitoida nämäkin lehdet. Olen hyvin surullinen, jos joudumme kantamaan tavarat vaihtolavalle ja kohti Sammakkokangasta, Ahti sanoo.
MITÄ MUSEO vaatisi toimiakseen? Vastausta ei tarvitse liiemmin lypsää.
– 200 neliömetriä kuivaa ja lämmintä käsittelytilaa, jossa voisi tehdä luettelointia, digitointia ja kunnostusta. Tämän lisäksi tarvitsisimme varastotilaa noin 60 neliömetrin verran. Arkisto ei saisi olla samassa paikkaa kuin museo. Arkistoaineisto on laajamittainen, ja sellainen, jota voi hyödyntää vielä sadan vuoden päästäkin, Ojaset sanovat.
– Olen vuodesta 1989 yrittänyt pitää järjestystä yllä. Nyt alkaa olla kestävyys koetuksella, Enäkoski huokaa.
