Maailmanmestari on yhä sama utelias pikkupoika – Kimmo Kinnunen täyttää lankalauantaina 50 vuotta


Onnea maailmanmestari, vuoden urheilija, 50-vuotia Kimmo Kinnunen!

Lauantaina 50 vuotta täyttävä Kimmo Kinnunen toteutti pikkupojan unelmansa ja tekee nyt työtä sen eteen, että muillakin olisi mahdollisuus samaan.

 

Kimmo Kinnunen teki suomalaista ja äänekoskelaista urheiluhistoriaa Tokion olympiastadionilla 26. elokuuta 1991. Keihäänheiton finaalin ensimmäisen kierroksen repäisy kantoi 90,82, jota kukaan ei pystynyt kisassa ylittämään.

MM-kulta oli vuosien kovan työn tulos – ja samalla se pikkupojan unelmien täyttymys, jonka Kimmo oli asettanut tavoitteekseen

– Päätin 15-vuotiaana olla maailman paras, ja se oli se suurin punainen lanka urani aikana, sanoo Kimmo, joka oli jo tuohon ikään mennessä ehtinyt viskellä veljensä Jarkon kanssa tuhansia heittoja, ensimmäiset jo 2-vuotiaana risukepeillä.

URAN LÄHTÖKOHTA ei ollut välttämättä helpoin, kun isä Jorma Kinnunen oli olympiahopeamitalisti ja ME-mies, kaikkien tuntema ”Äänekosken pikkujättiläinen”.

– En ottanut lapsena siitä paineita, puheita oli aina ja niitä riitti. Perheen opetus oli se, että kateellisten puheille ei kannata hirveästi painoa laittaa. Äänekoskella kateus vie kaljastakin veren.

Vertailulta isäänsä Kimmo ei kuitenkaan voinut välttyä.

– Pikkuhiljaa kasvoin henkisesti asian yläpuolelle, sen jälkeen oli helpompaa. Oman aikansa se vei.

SUOMESSA ON paljon hyviä esimerkkejä menestyneistä isä-poika-valmennussuhteista. Tarina ei aina kerro siitä, nämä suhteet ovat usein tavanomaista räiskyvämpiä – kuten Kinnusilla. Jorma Kinnunen oli mestari, jolla oli selkeä näkemys myös valmentamisesta. 

– Välillä kuului varmasti naapuriin asti, kun otimme sanallisesti yhteen esimerkiksi perusharjoittelun merkityksestä tai impulssiaskeleen pituudesta. Isä on äärimmäisen kunnianhimoinen ja jyrkkä mielipiteissään, mutta sisältä erittäin herkkä ja tunteellinen, Kimmo kuvailee.

Pääasiassa hän viihtyi treenikentällä yksin. Isän valmennuksessa edettiin paljon kokeiluiden ja muiden heittäjien kanssa keskusteluiden kautta. Kimmo valmentaa nyt poikaansa Jamia, ja suhde on hyvin erilainen.

– Selkein ero on se,  että Jami tekee periaatteessa kaikki treenit valvovan silmän alla ja ryhmän mukana. 

SYKSYLLÄ 1991 Kimmo oli maailmanmestari, mutta hän ei heittäytynyt urheiluammattilaiseksi.

– Se oli virhe, vaikka pikkupojan unelma oli jo saavutettu. Olin kasvanut siihen, että töissä käydään.

Metsäteknikoksi opiskellut Kimmo jatkoi Metsäliiton palveluksessa. Hän lähti talosta vasta vuonna 2009, kun eteen tuli pesti Suomen Urheiluliiton keihäsvalmentajana.

– Päätös oli haikea. Metsäliitto on ollut minulle äänekoskelaisena aina tärkeä asia, koska yhtiön juuret ovat täällä.

Kimmo on menestynyt erinomaisesti myös valmentajana. Henkilökohtaisista valmentajista Zigismunds Sirmais voitti EM-kultaa, Marjaana Heikkinen on paralympialaisten kaksinkertainen mitalisti.

Kimmo ei silti keskity vain huippujen valmennukseen, hän on jatkuvasti tehnyt raakaa perustyötä ruohonjuuritasolla vetämällä muun muassa ÄU:n treenejä. 

– Olkoon se sitten taide, musiikki tai urheilu, unelmien eteen pitää olla valmis tekemään töitä ja valmis olemaan hieman omintakeinen, Kimmo opastaa nuoria.

ÄÄNEKOSKELLA se ei aina ollut helppoa, etenkään siihen aikaan kun politiikka sekoitettiin kaikkeen.

– Kun tiedän, miten esimerkiksi omaa isääni on kohdeltu aikoinaan, niin siitä saisi kyllä yhden bestsellerin aikaan. Niistä ajoista on menty onneksi parempaan suuntaan. Myös ruohonjuuritason tekijöitä osataan arvostaa. Tekijät tekevät ja rakkikoirat räksyttävät karavaanin perässä, niin se on aina ollut, sanoo Kimmo, joka ihmettelee Huiman naiskoripallon ympärillä kuplivaa keittoa.

– ÄU:n ja Urhon yhteiset lajikoulut yleisurheilussa ovat olleet hyvä esimerkki siitä, että yhteistyö sujuu ja seuraihmiset arvostavat toisiaan. Nostan hattua Urhon toimijoille. 

TÄÄLLÄ on muutama erinomainen yleisurheilulupaus aikuisuuden kynnyksellä. Kimmo muistuttaa kuitenkin, että yli 17-vuotiaiden harrastajien määrä on vähentynyt koko ajan.

– Äänekoski oli aiemmin hyvä ja monipuolinen urheilukaupunki, mutta se on hiipunut muutaman lajin osaamiskeskukseksi. Jäähallin/ylipainehallin rakentaminen on järkevää, mutta ihmettelen uudesta monitoimiareenasta vouhkaamista. Löytyykö sille käyttäjiä?

Se ei jää ainakaan Kimmosta kiinni, joka jatkaa varmasti valmennuksen parissa.

– Olin ja olen edelleen se sama utelias ja ujo pikkupoika, joka istui nurkassa ja kuunteli urheiluihmisten tarinoita Keihästiellä.

Onnea viiskymppiselle maailmanmestarille!

TEIJO PIILONEN

Vastaa