ÄKSän juttusarja kertoo Huiman A-poikien 20 vuoden takaisen Suomen mestarijoukkueen pelaajien muistoista ja kuulumisista.
Tero Rantaniva
s. 1975
asuu Äänekoskella
prosessinhoitaja Metsä-Fibrellä
kolme lasta
Porukan torni, lopulta 204-senttiseksi kasvanut Rantaniva, oli ehdoton avainpelaaja. Rantaniva muistelee 20 vuoden takaisia aikoja hyvin mielin:
– Syksyllä laitettiin tavoite, että nyt lähdetään tappelemaan tosissaan kullasta. Ja kun runkosarja meni hyvin, niin eihän pudotuspeleissä ollut muuta vaihtoehtoa kuin mestaruus.
– Yleisömäärät finaaleissa oli huikeita. Molemmissa peleissä sali oli täynnä. Lataus ekaan finaalipeliin oli tosi kova. Sen yleisön edessä oli mahtavaa pelata.
– Luulen, että mestaruudella oli merkitystä koko seutukunnalle muutenkin. Ei tuollaisia yleisötapahtumia hirveästi muita ollut. Lama-aikakin oli silloin pahimmillaan, ja ehkä mestaruutemme antoi toivoa ja piristi ihmisiä.
RANTANIVA KOROSTAA joukkueen yhtenäisyyttä, joka näkyi niin vapaa-ajalla kuin pitkillä pelireissuilla. Säynätsalon ja Jyväskylän kolmikko mahtui hyvin porukkaan.
– Jone oli tavallaan jo entuudestaan oman kylän poikia. Marko oli pelannut jo HoNsUn miehissä ja oli tärkeä vahvistus. Ja Janne täydensi hyvin joukkuetta painimalla kovaa korin alla. Ilman heitä materiaalimme olisi ollut aika kapea.
Huima-koris oli ollut muutamia vuosia alamaissa. Merkkejä paremmasta alkoi kuitenkin näkyä 90-luvun alussa.
– Meillä oli hyvä ikäluokka ja voitimme Hiskinmäen yläasteen joukkueella koulujen Suomen mestaruuden. A-poikien mestaruudesta saimme lisää buustia ja porukka pysyi hyvin samana, vaikka olihan se seuraava divarikausi vielä aika kauhea, kun oli armeijakin.
– Mutta korisbuumi lähti mestaruudesta. Se taisi antaa vauhtia naistenkin joukkueelle.
BUUMI HUIPENTUI keväällä 1996, kun sekä naiset että miehet nousivat aikuisten SM-sarjaan. Yhdeksän SM-kauden jälkeen Rantaniva jatkoi vielä divarissa, kunnes keväällä 2010 oli aika ripustaa tossut naulaan. Uralle mahtui myös 25 maaottelua, joista neljä miesten joukkueessa.
– Jollain tavalla olen ollut mukana koriksessa koko ajan. Nykyisin olen yksi kolmesta Huiman C-poikajoukkueen valmentajasta.
– Jos Huiman miesjoukkue aikoo vielä joskus menestyä, niin omien junnujen kautta se on tehtävä. Sama homma kuin meillä 20 vuotta sitten.
*
Sarjassa aiemmin julkaistu:
Janne Jäntti – Kirje Australiasta
