Mikko Niskanen sulki kulmikkaan luonteensa vuoksi edestään monta ovea


Paljon tuli tehtyä, mutta paljon jäi tekemättä. Mikon Matkassa -juttusarja on päässyt perille. Reissu on heitetty. 

 

– Ystävääni lauluntekijä Mikko Alataloa lainaten: ”Vaikka maasi sä kiroat ja vihan ulos hakkaat, täällä on koti, lapsuus ja rakkaat.” Keski-Suomi on kaunis, menet minne tahansa. Täällä on niin lumoavat maisemat, joka on tuonut esiin erinomaisia ja korvaamattomia näyttelijäsuorituksia. Tässä on yksi perustavaa laatua oleva syy, miksi minä aina palaan tänne Keski-Suomeen, kertoi Mikko Niskanen antamassaan radiohaastattelussa  elokuvan Ajolähtö jälkeen.

Ja niin hän palasikin, aina elämänsä loppuun saakka. Palasi, vaikka ei saanut Konginkankaalta arvostusta, Liimattalaa lukuunottamatta.

Kansakouluiässä Liimattalassa alkanut näyttämöharrastus vei pitkälle. Teatterikoulun ja Moskovan elokuvakoulun jälkeisinä syntyi Pojat, sitten kulttielokuvaksi muodostunut Käpy selän alla – näistä molemmat melkoisia elokuvakouluja näyttelijöille.

Jättipottien jälkeen tuli henkilökohtainen pohjakosketus. Sairastuminen ja masennus söivät voimia  ja usko elokuvantekoon hiipui. Ystävänsä Toivo Parantaisen luokse Liimattalaan haavojaan nuolemaan tullut Mikko koki kuin ihmeparantumisen maaliskuussa 1969, kun sattui kuulemaan veljensä Sakarin transistoriradiosta uutisen: pienviljelijä Tauno Pasanen oli ampunut kuoliaaksi neljä poliisia. Tästä uutisesta käynnistyi yksi Suomen suurimmista tv-elokuvahankkeista.

Jättimäiseksi paisuneen elokuvan tekemiseen liittyi paljon paineita, kun Mikon tielle kerättiin kaiken kokoisia esteitä, lähinnä Yleisradion taholta. Mikko piti sinnikkäästi kiinni visioistaan, ja hyvä niin, sillä vuonna 1972 saatiin ensi-iltaan kaikkien aikojen sykähdyttävin tv-elokuva, Kahdeksan surmanluotia. Se on äänestetty moneen kertaan Suomen elokuvahistorian parhaaksi teokseksi.

Mikko teki 1970-luvulla vielä neljä elokuvaa, joille ei yleisö eikä kriitikot liiemmin lämmenneet. Elokuva Ajolähtö (1982) palautti uskon onnistumisille. Viimeisiksi jääneille Päätalo-elokuville eivät kriitikot kumartaneet, mutta yleisöä virtasi elokuvateattereihin. Viimeinen elokuva valmistui vuonna 1988, ja taiteilijaprofessori kuoli vuonna 1990, vain 61-vuotiaana. Työ jäi kesken. Tekemättä jäi dokumenttielokuva presidentti Urho Kekkosestakin sekä viimeinen osa Päätalo -sarjasta, ja mitä kaikkea muuta, sitä saattaa vain haikeana arvailla.

Ohjaaja, näyttelijä, professori, isä, poika ja mies oli kulmikas luonne. Niin kulmikas, että teki hallaa myös itselleen. Äkkiväärän luonteensa vuoksi yhteys saattoi katketa nopeasti, kun puhelimen luuri napsahti korvaan kesken lauseen. Mikko oli napit vastakkain milloin isänsä, vaimojensa, rakastajiensa, naapureidensa, Konginkankaan kuntapäättäjien Elokuva-arkiston, Elokuvasäätiön, Yleisradion, verottajan ja milloin apurahoja myöntäneen akatemian kanssa.

Näyttelijöitä ja elokuvissaan esiintyneitä avustajia Mikko kohteli kuin kukkaa kämmenellä. Hän tiesi, että vain sen tekniikan avulla saisi näyttelijöistään eniten irti.

Inhimillinen ote näkyy erityisesti siinä, kuinka Mikko kohteli läheisiään, omaa perhettään. Hän oli aidosti kiinnostunut heidän työstään ja elämästään Äänekoskella ja Liimattalassa. Jos omat lapset jäivät vähälle huomille, niin Mikko antoi hellyyttä ja huomiota senkin edestä lapsenlapsilleen, poikansa Jorman tyttärille.

Viimeisinä elinvuosina inhimillisyys korostui ja tuli varsin näkyväksi Effy -koiran myötä. Effy lähetti maailmalta Liimattalaan kortteja, joskus posti toi niitä Markku ja Sirkka Hannulalle sekä Sakari ja Liisa Niskaselle jopa useita samana päivänä.

Effyn käsiala poikkesi isäntänsä kynänjäljestä huomattavasti. Huomattavaa oli, ettei Effy käyttänyt koskaan välimerkkejä.

”Effy on nyt kolmetoista viikkoa ja isompi otus joka on isä se välillä ärhentelee ja silittää”

”Isiä kupattiin sarvilla ja nyt on yö ja salamoi ja vettä sataa eikä me voida nukkua kun pihalla on meteliä ja poliiseja toivoo Effy Niskanen”

”Sitten me oltiin Ruotsissa ja puistossa nyt menee hyvin terveisin Effy Niskanen”

”Niin tässä minä istun kun isäni auto on mennyt ja ajattelen mitähän tästäkin tulee ja sitten se tulikin isä toivoo Effy Niskanen”

”Elämä kulkee vanhaan malliin iloitsemme pienistäkin asioista toivoo Effy Niskanen”

Mikon Matkassa ollaan päästy nyt perille. Kiitos matkaseurasta, kiitos kaikille haastatelluille. Erityisen lämmin kiitos Jormalle kärsivällisyydestä ja avusta.  Kiitos Mikko, että sain tutustua sinuun tätä juttusarjaa tehdessä.

Kaksi vuotta kestänyt jättiurakka on hyvä päättää Helsingissä 29. lokakuuta vuonna 1971 laadittuun omistuskirjoitukseen, jonka Mikko kirjoitti äidilleen Lempille, kirjaansa Vaikea rooli.

”Tämän kirjani ensimmäisen kappaleen omistan sinulle hyvä, paljon kestänyt ja kärsinyt äitini. Ehkä nämä kirjani rivit antavat jonkinlaisen kuvan poikasi kamppailusta sen  maailman kourissa joka hänen kohtalokseen on suotu. Siinä on ollut paljon riemua, tuskaa, häpeää ja nöyrtymystä, mutta ehkä ilman kaikkia ei tämäkään kirja olisi syntynyt. Suuresta anteeksi antavasta ja uhrautuvasta rakkaudestasi nöyrin sydämin kiitollisuutta tuntien, Poikasi Mikko”

TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT JORMA NISKASEN ARKISTO

Vastaa

  1. Mikko ja Marjo fani

    Mikko Niskasesta on kirjoitettu paljon, mutta paljon on ollut myös aiheita. On ollut todella mielenkiintoista lukea toimittaja Marjo Steffanssonin hienosti tuottamaa ja jäsenneltyä tekstiä. On ihailtavaa kuinka hän on paneutunut Mikon elämän eri osa-alueisiin ammattitaidolla. Mielenkiintoista historiaa on tuotu esiin tarkkoine yksityiskohtineen. Marjon kirjoittamat tarinat ovat olleet lukijalle helposti lähestyttäviä ja hyvin kirjoitettuja.
    Kukaan ei ole käsitellyt niin tarkasti ja hyvin pienen ihmisen elämää elokuvissa kuten Mikko, eikä kukaan ole perehtynyt Mikon elämään yhtä tarkasti ja perusteellisesti kuin Marjo.
    
On hienoa, että me lukijat olemme saaneet olla Marjon matkassa yhden miehen elämän verran. Kiitos.

    PS. Voi kun päättäjät tajuaisivat laittaa Mikon elämänkertaa paremmin esille.

    Vastaa