MIKON MATKASSA OSA XII: Kalervo Lehtonen ei suostunut antamaan Mikko Niskaselle vääriä neuvoja


Kalervo Lehtonen oli Mikon ystävä ja neuvonantaja.

 

Kalervo Lehtonen ja Mikko Niskanen kävivät kansakoulua Liimattalassa. Silloin he eivät edes aavistaneet, kuinka moniin melskeisiin elämä heitä yhdessä vielä heittäisi. 

 

– Mikko oli pari luokkaa minusta eellä. Olin alemmalla luokalla ja Mikko taisi olla yläkoulun ensimmäisellä, kun tulin hänestä tietoiseksi. Todellinen ystävyys alkoi Käpylinnan rakennustyömaan aikoihin, Konginkankaan kirkonkylällä, Keitelejärven rannalla asuva Kalervo Lehtonen muistelee.

Mikko pyysi kaivinkoneurakoitsijana toiminutta Lehtosta hätiin, kun tuli aika rakentaa Turjanlinnan kulissi televisioelokuvaan Omat koirat purivat (1974). Elokuvaa kuvattiin Liimattalassa, Kytänsalon saaressa. Kulissi rakennettiin Käpylinnan tontin välittömään läheisyyteen. Vielä tuossa vaiheessa ei Käpylinnaa ollut, mutta saaressa oli Mikon piilopirttejä, pakopaikkoja ja rauhoittumisen retriittejä.

– Ne rakenti niitä kulisseja siihen filmiin. Minä sen juoksuhauvankin kaivoin, Lehtonen kertaa.

Kahdeksan Surmanluotia –elokuvaan Lehtonen tallentui filmille kohtauksessa, joka kuvattiin Kömin risteyksestä hieman Hautalanharjuun päin. Lehtosen kaivinkone oli Viitasaarella kaivuutöissä, kun Mikolle tuli tarve saada kone kuvaan mukaan. Eikä siinä muu auttanut kuin nostaa kone kuorma-auton kyytiin ja tuoda se kuvauspaikalle.

– Edellisenä iltana tehtiin Kaarlo Wilskan kanssa siitä urakkasopimus. Eihän mulla elokuvassa kummosta roolia ollut. Kohtauksessa, jossa annettiin miehille lopputilejä. Paavo Pentikäinen (Reiska), Sulo Hokkanen (Sulo Kokki) ja Mikko (Pasi) olivat kaivannossa ja tökkivät lapiolla maata, kun Markku Hannula (kunnan mittamies) tuli antamaan lopputilejä. Ei ne siinä mitään oikeasti tehneet, kuhan olivat tekevinään ja kaivavinaan. Minä ajoin koneen siihen työmaalle, ja siinä filmillä se näkyy. Ei mulla mitään puheroolia ollut. Että kyllä se pieneks jäi minun filmitähteys, Lehtonen muistelee ja kertoo, että kohtaus lyötiin kerralla purkkiin.

MYÖHEMMIN Lehtonen oli Mikon apuna kuvauspaikkojen etsinnöissä. Mikko pyysi Lehtosta mukaan elokuvan muihinkin järjestelyihin.

– Nuoruuteni Savotat (1988) elokuvaan piti järkeillä paljon, missä kuvataan. Koska elokuvassa piti kaiken olla todentuntuista eikä mitä sattuu. Mikko ei ollut Päätalon kirjoja lukenut, mutta minä osasin ne kirjat melekein ulukoa. Mehtätyökohtauksia kuvatessa puidenkin piti olla määrätynlaisia, sillä eihän sitä mennä oikeassa elämässäkään hakkaamaan mitä tahansa mehtää. Peräpohjalla, Pakarisen mailla, filmattiin kohtausta, jossa tehtiin ropseja.

Kuvauksia varten rakennettu tukkilaiskämppä Kalliojärvelle on Lehtosen käsialaa.

– Hirsistä maksettiin 10 000 markkaa. Kämpästä tuli myöhemmin aikamoinen turistinähtävyys.

Lehtonen toimi oppi-isänä elokuvan pääosaa, nuorta Kalle Päätaloa esittävälle Ari-Kyösti Sepolle metsurintaitojen opettajana.

– Kaupunkilaispoikana se ei osannut niitä hommia. Piti neuvoa, ettei kirveellä hakata samaan kohtaan, kun ei siitä silloin mittään tule. Ihan käestä pittäen piti opettaa, ja se tajus suhteellisen hyvin. Sai se viimein puun kaajettua ja oppi painimaan niitten pöllien kanssa syvässä hangessa.

LEHTONEN KERTOO, kuinka hän keksi nimen elokuvalle Elämän vonkamies (1986). Hän oli mukana Taivalkoskella elokuvan kuvauspaikoilla kuukauden päivät erilaisissa tehtävissä.

– Kerran Mikko soitti aamulla kuudelta, ja sanoin hänelle, että olen keksinyt filmille nimen. Eihän se nimiehdotus Mikolle mitään sanonut, mutta minä sanoin, että kysypäs Päätalolta. Asiasta ei enää keskusteltu, se nimi oli siinä ja sillä hyvä.

Elokuvissa ei nykyaika saanut näkyä. Lehtoselle olikin tässä oma urakkansa, että sai häivytettyä metsätyökoneiden ja traktoreiden sekä autonrenkaiden jäljet metsätyömailta ja muilta kuvauspaikoilta.

– Ei saanut näkyä edes puhelinlankoja! Talojen ei passanut olla maalattu, sillä mökkien piti olla harmaita. Niinpä myö maalattiin ykskin talo harmaalla maalilla. Ja jälestäpäin se piti maalata takaisin punaiseksi, Lehtonen nauraa.

Vuonna 1990 Kalervo Lehtonen ja vaimonsa Hanna matkustivat Mikon luokse Fuengirolaan.

MUISTOT YSTÄVYYDESTÄ ovat hyvät ja haikeat. Ystävyys oli tärkeää puolin ja toisin. Mikko muisti pitää yhteyttä yllä. Hän soitti säännöllisesti ja kyseli kuulumisia ja osallistui Lehtosten perhejuhliin, lasten lakkiaisiin ja syntymäpäiville.

– Mikko kysyi minulta usein neuvoja, ja hän tiesi periaatteeni, etten anna vääriä neuvoja milloinkaan. Elokuvanteossa eikä oikeassa elämässä voida rakentaa utopian päälle, vaan asioiden piti olla justiinsa. Mikko olisi ehkä tyytynyt vähempäänkin, mutta itselle en voinut suoda sitä, että olisimme oikaisseet asioita. Mikko luotti siihen, että annoin hyviä neuvoja, eikä hän päässyt koskaan niskan päälle siitä, että olisin vääriä neuvoja ladellut.

Järkeillä täytyi ja paljon. Lehtonen muistelee, kuinka jo Käpylinnan rakennusvaiheissa piti ottaa uusia asioita käytäntöön ja aina pitkän pohdinnan jälkeen.

– Se oli erikoinen talo rakentaa. Minulle jäi urakaksi rakentaa saareen se paljon puhuttu ja parjattu siltakin.

LEHTOSET KÄVIVÄT Mikon luona niin Helsingissä kuin Espanjassakin. Vierailusta on muistona kokonainen valokuva-albumi. Samassa matkaseurueessa oli myös Sakari ja Liisa Niskanen.

– Ystävyyttä riitti hautaan saakka. Myö asuttiin joskus samassa talossakin kun Mikko asui Konginkankaalla Uotilan yläkerrassa.

Mikon menetys oli raskas.

– Hautajaisten jälkeen meni pitkään, että odotti Mikon puhelinsoittoa. Onneksi on nämä muistot ja elokuvat, Lehtonen huokaa.

TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT MARJO STEFFANSSON JA SAKARI NISKASEN ALBUMI