MIKON MATKASSA osa XVIII POJAT. Vesa-Matti Loiri: Mikkoa on ikävä


Vesa-Matti Loiri ponnahti koko kansan tietoisuuteen Pojat -elokuvan Jakena. Kuva Warner Music

Mikko Niskasen esikoiselokuva Pojat on yhä tänä päivänä koskettava, sillä upeaa ajankuvaa eivät kuluneet 56 vuotta ole syöneet. Pojat on siinäkin mielessä merkittävä, että se toi koko kansan tietoisuuteen henkilön nimeltä Vesa-Matti Loiri.

 

Mikko teki Moskovan elokuvakoulussa ollessaan käsikirjoituksen elokuvaan Pojat Paavo Rintalan romaanin pohjalta. Ennen Suomeen paluutaan hän oli ollut yhteydessä entiseen työnantajaansa, SF Filmin Toivo Särkkään, joka luki käsikirjoituksen, ja hyväksyi sen.

– Kaksi kertaa olen elämässäni todella etukäteen uskonut työni onnistumiseen. Ensimmäinen kerta oli , kun sain Poikien ohjauksen, toinen kerta, kun aloin tehdä Surmanluoteja, kertoi Mikko vuonna 1971 kirjoittamassaan kirjassa Vaikea rooli.

Kuten Mikko kertoi, on ohjaajalle ensimmäinen ohjaus kaikkein eniten toiveita herättävä. Monen mielestä Pojat on Mikon paras työ.

– En osaa asettaa töitäni paremmuusjärjestykseen. Voin vain sanoa, että tuo elokuva on minulle rakas. Sillä on esikoisen sija, Mikko sanoi.

MIKKO TIESI, että elokuvan pojat olivat vaikea roolittaa. Tehtävä tulisi olemaan hankala, ja sen onnistuminen leimaisi koko elokuvan tulevaisuuden. Mikko testasi satoja poikia avainhahmon Jaken rooliin.

– Jo tuossa iässä Vesa-Matissa oli havaittavissa omalaatuista persoonallista viehätysvoimaa. Hänen ilmaisutapansa oli aktiivinen ja herkkä, ja hän heittäytyi vilpittömästi tehtäväänsä.

Muut pojat löytyivätkin helposti. Mikko ymmärsi, että hänen pitäisi osata käsitellä lapsia aivan uudenlaisella tavalla. Lapset hälisivät, eivätkä osanneet keskittyä kohtausten ulkopuolella rooleihinsa.

– Keskittymisrauhan ylläpitäminen on erityisen tärkeää. Piti ostata ladata oikealla tavalla tihenevää tunnelmaa.

Mikko otti käyttöönsä tutut keinot lasten kanssa toimimiseen: uhkailun ja lahjonnan.

– Sanoin kerran, että jos vaihdatte sanaakaan keskenänne, niin seuraavan puheenvuoron aloitan minä halko kourassani.

ELOKUVA ALKAA saksalaisten marssilla Ouluun, ja päättyy heidän lähtöönsä sieltä. Saksalaisen Friz Mayderin (Kauko Helovirta) mukaan lähtee myös Jaken äitiä näytellyt Liisa Nevalainen. Elokuvan dramaattinen loppukohtaus pelotti Mikkoa. Hän tiesi, että vahvarakenteinen Vesa-Matti selviäisi siitä – kuinka hyvin, se jäi arvoitukseksi. Kohtausta ei nimittäin harjoiteltu sen vaarallisuuden vuoksi. Vaikka Vesa-Matille työstettiinkin erikoisvalmisteiset, pehmustetut housut, on junan perässä roikkumisessa omat vaaransa, pehmusteista huolimatta.

– Toinen vaikeus, vielä suurempi, oli tulkinnassa. Tilanteen tragiikka, pojan epätoivo äitinsä perään oli ilmaistava aidosti, pateettisuus oli suodatettava vaistosiivilän lävitse.

KESKEISET TÄHDET, Raksilan pojat, Jake, Immu, Pate, Matti ja Urkki ovat kaikki helsinkiläisiä. Urkkia esittävästä Markku Söderstömistä tuli näyttelijä, hän jäi eläkkeelle lähes 40 vuotta kestäneen uran jälkeen Kuopion kaupunginteatterista vuonna 2011. Vuotta aiemmin Kaasua Komisario Palmu elokuvan roolissa olleen, Patea esittäneen, Uti Saurion rooli jäi Pojissa hänen viimeiseksi elokuvaroolikseen. Pentti Tarkiaselle eli Immulle sekä Mattia esittävälle Hannu Vironmäelle oli rooli ainutkertainen. Tuiran pojista, Heikki Rissasesta tuli valokuvaaja, ja Ilkka Liikasesta tuli lyhytelokuvien tuottaja ja ohjaaja. Koululaisten joukossa vilahtaa myöhemmin Kaurismäkien luottonäyttelijäksi noussut Matti Pellonpää.

MIKON POIKA, Jorma Niskanen, sai elokuvasta ensimmäisen elokuvaroolinsa. Myöhemmin Jorma pääsi isänsä matkaan elokuviin niin avustajaksi kuin kameran toisellekin puolelle. Pojat –elokuvassa 12-vuotias Jorma pääsi isänsä työpaikalle  kuukauden ajaksi.

– Olihan se jännä kokemus. Tunnistan itseni kohtauksesta, jossa myymme kaljaa saksalaisille sotilaille. Kohtaukseen tehtiin muutama kamera-ajo, kun roudasime kaljakoreja edestakaisin.

Liimattassa kolmevuotiaasta asti kasvaneelle Jormalle oli elokuvan filmaaminen vieras maailma.

– En ymmärtänyt alkuunkaan mitä tapahtui. Seurasin silmät ympyränä elokuvan tekemistä ja kaikkea muuta mitä siihen liittyi. Oli vaikea ymmärtää mitä tapahtuu ja mikä tulisi olemaan lopputulos. Oli kuitenkin upeaa päästä tapahtumiin mukaan, Jorma muistelee.

Kuukausi oli mielenkiintoinen. Jorma kertoo, että vaikka olikin ohjaajan poika, ei hänellä ollut minkäänlaista erityisasemaa.

– Asuin koulun asuntolassa siinä missä muutkin pojat. Tokihan Mikko huomio minua päivittäin, esimerkiksi kysymällä olenko syönyt. Mikko ei päästänyt minua mukaan tappelukohtauksiin, sillä hän pelkäsi, että minulle sattuisi oikeasti joku vahinko.

Mikolle oli tärkeää saada Jorma mukaansa. Ehkä hän yritti näin hyvittää poissaoloaan isänä.

– Ilmeisesti hänelle oli tärkeää saada olla kanssani, vaikka ei mitenkään läsnä ollutkaan. Ehkä hän halusi osoittaa sillä, että halusi huolehtia, ja sen että olen hänelle tärkeä. Olen myöhemmin ymmärtänyt kuinka Mikko kaiken kiireen keskellä käsitteli meitä hyvin, Jorma pohtii.

Aamut alkoivat aikaisin maskeeraajan tuolista, sillä poikien piti olla valmiina, jos tarve tulisi. Kuvauspäivät venyivät pitkäksi. Päivät menivät roolivaatteissa kuleksiessa ja käskyä odotellessa.

– Illat menivät rattoisasti jalkapalloa urheilukentällä pelatessa. Vesku oli tietenkin maalissa, olihan hän Töölön Vesan maalivahti, ja hyvä olikin. Hänellä oli oikeat maalivahdin hanskatkin mukanaan, Jorma muistelee.

JORMA OLI katsomassa loppukohtauksen kuvausta.

– Se tuntui hurjalle ja sitä jännitettiin porukalla. Vesa-Matti tuntui pelottomalta. Juna meni jonkin matkaa ja sitten hän hyppäsi sen kyytiin roikkumaan. Se oli vaikuttava hetki, ja herättää vieläkin paljon ajatuksia, Jorma huokaa.

Jorma Niskanen kuuntelee kädet taskussaan tarkasti, kuinka hänen ohjaajaisänsä Mikko Niskanen antaa ohjeita megafonin välityksellä. Kuvan oikeasta laidasta voi tunnistaa TJ Särkän, kuvaussihteeri Olavi Tuomen ja järjestäjä Paavo Hukkisen. Kuva on otettu Pojat -elokuvan filmauksista kesällä 1962.

”Mikkoa on ikävä”

 

MIKKO LÖYSI  Vesa-Matti Loirin Elannon nuorisoteatterin musikaalista Huipulla tuulee. Loiri ei tiedä, oliko Mikko katsomassa musikaalia sattumalta, vai oliko musikaalin ohjaaja hänet sinne kenties kutsunut.

– Mikko oli tullut juuri Moskovan elokuvakoulusta, eikä hän ollut Suomessa tunnettu, itse en ollut hänestä kuullutkaan. Parikymmentä vuotta Poikien kuvausten jälkeen kysyin Mikolta kuinka hän päätyi minuun. Minulla kun ei ollut musikaalissa yhtään repliikkejä, lauloin pari-kolme rokahtavaksi sovitettua kansanlaulua. Mikko totesi kuinka oli laittanut merkille rooliin eläytymiseni. Hän uskoi heti, että olisin yksi Raksilan pojista, vastaa Loiri ÄKSälle puhelimitse.

Tunku elokuvaan oli valtava, ja koekuvauksiin haki satoja poikia.

– Minä en pyrkinyt rooliin – se annettiin minulle. Mikko luetutti minulla heti Jaken repliikkejä. Kävimme niitä läpi pariin eri otteeseen, Loiri muistelee.

ELOKUVAN käsikirjoitukseen pohjautuvassa Paavo Rintalan romaanissa Loirin näyttelemä Jake ampuu itsensä. Mikko oli muuttanut käsikirjoitukseen elokuvan loppukohtausta.  Hän pohti pitkään junakohtausta, sitä kuinka Jake juoksee junan perässä ja huutaa äitinsä perään. Vaikea ja vaarallinen kohtaus oli kuin pelattaisi upporikasta tai rutiköyhää. Siihen kiteytyy koko tarina. Sen oli onnistuttava. Elokuvan nähneet tietävät lopputuloksen: Loirin suoritus on unohtumattoman koskettava.

– Mikko järjesti tilaisuuden, jossa oli mukana kuvaussihteeri Ola Tuomi, järjestäjä Paavo Hukkinen ja Mikko itse. Tämä kolmikko istui SF:n studion pitkällä käytävällä ja minun piti juosta käytävää pitkin ja huutaa äitiä. Tein työtä käskettyä ja lopulta kutsuin äitiä hiljaa kuiskaten. Mikko tivasi minulta, miksi niin hiljaa huudan. Sanoin, että ei se poika enää usko, että äiti kuulee. Luulen, että mä myin Mikolle itseni sillä kertaa, Loiri miettii.

Koska loppukohtaus oli vaarallinen Mikko pyysi Vesa-Mattia kysymään luvan vanhemmiltaan. Hän soitti Oulusta kotiin Helsinkiin, mutta pahaksi onnekseen äiti sattui olemaan puhelimen lähettyvillä.

– Äiti vastasi puhelimeen ainakin neljästi, ja laitoin aina luurin kiinni. Viimein sain isän langan päähän. Tiesin, että häneltä lupa heltiää, ei äidiltä.

Loiri kertoo kuinka Mikon tapa puhua oli hyvin persoonallista. Toisaalta taas hyvinkin tuttua.

– Välillä näytti, ettei kukaan ymmärrä mitään mitä Mikko sanoi. Se oli sellaista onomatopoeettista kerrontaa, samaa siansaksaa jota puhuimme molemmat keskenämme, Loiri nauraa.

LOIRI MUISTELEE erästä vuosia myöhemmin Mikon kanssa viettämäänsä iltaa.

– Mikko asui Iso-Roobertinkadulla, jossa vietimme rajuhkon illan ja yön tissutellen. Silloin hän kertoi minulle, että jos ei olisi löytänyt oikeaa poikaa Jaken rooliin, olisi SF:n toimitusjohtaja Toivo Särkkä kiusannut häntä. Mikko kertoi, kuinka Pojat elokuvan startti oli vaikea, sillä Särkkä näytti Mikolle välillä vihreää välillä taas punaista valoa.

Elokuva menestyi hyvin, mutta pian sen jälkeen SF –filmi kaatui konkurssin myötä. Loiri kertoo tajunneensa vasta paljon myöhemmin kuinka Moskovan elokuvakoulusta saadut opit näkyvät Mikon esikoiselokuvassa Pojat. Varsinkin valaistus poikkesi kotimaisista ohjeista.

– Mikko oli tiennäyttäjä suomalaiselle elokuvalle. Hän oli uudistaja ja jätti ison jäljen koko elokuvateollisuudelle. Hänen tapansa lähestyä katsojaa ja näyttelijää on vailla vertaansa. Mikko oli hyvä ohjaaja, ei helppo mutta me puhuttiin samaa kieltä.

LOIRI ON syvästi kiitollinen Mikolle. Ilman Mikkoa hän ei tiedä, mihin olisi päätynyt.

– Se oli nimenomaan Mikko, joka kannusti minua teatterikouluun. Siitä ei juuri tiedetty, se oli sellaista sisäpiiritouhua, lähinnä näyttelijöiden lapsille ja lähipiirille suunnattua ja tarkoitettua. Hain sinne 17-vuotiaana, en päässyt sisään ensi yrittämällä, mutta minua kannustettiin tulemaan uudelleen: käy kotona kasvamassa vuosi – sanottiin. Kävin armeijan ja pääsin sisään.

POIKIEN JÄLKEEN tuli vielä yksi yhteinen projekti: Rauta-aika.

– Se oli hienoa aikaa Mikon kanssa. Vietimme kuvauksissa paljon aikaa yhdessä.

Seuraavan kerran Loiri tapasi Mikon, kun ohjaajan elon päivät alkoivat olla jo luetut, Seppä-Ilmarista näytellyt Loiri kertoo.

– Mikon syöpä oli jo pitkällä, kun hän tuli tapaamaan minua. Olin vuokrannut rivitalonpätkän Talin golf-kentän liepeeltä. Mikko sanoi tykästyneensä lajiin vasta äskettäin. Golfasimme ja juttelimme. Tapasimme vielä Kalle Holmbergin 50-vuotisjuhlissa kesäkuussa 1989. Mikko tuli paikalle valkoisessa puvussaan ja näky oli kuin Tsehovin romaanista. Ne olivat jäähyväiset.

VAIKKA MIKON kanssa yhteyttä ei päivittäin – ei edes vuosittain pidettykään, oli Mikko Loirille rakas ja tärkeä.

– Minulla on Mikkoa kovasti kiittäminen, ja täytyy sanoa, että ikäväkin on kova. Mutta kyllä me Mikon kanssa vielä tavataan, Loiri sanoo.

TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT JORMA NISKASEN ARKISTO, WARNER MUSIC

Vastaa