MIKON MATKASSA XXII: PERINTÖ OSA 2 Konginkankaalle Mikko Niskanen museo?


Jorma Niskanen tutkii mielenkiinnolla isästään kertovia lehtileikkeitä.

Mikko Niskasen kotiseudullaan tekemä työ sekä eletty elämä ovat kotiseutuaktiivien eräs vaalinnan kohde. Kömin Kilta toivoo Konginkankaalle Mikko-museoa. 

 

Konginkankaan Kotiseutukerho Kömin Kilta ry:n puheenjohtaja Reetta Korjonen pitää erittäin tärkeänä, että Mikko Niskasen antamaa henkistä ja kulttuurista perintöä pidetään tapetilla. 

– Mikon antama perintö on koko tälle kaupungille erittäin merkittävä. Esimerkkinä tuo Konginkankaan vanha, upea koulurakennus. Se olisi jo 1980-luvulla jyrätty maan tasalle ilman Mikkoa, Korjonen huokaa. 

Hän kertoo, kuinka kirkonkylälle vuonna 1935 rakennettu uljas koulutalo oltiin aikeissa purkaa. 

– Siitä oli purkupäätös tehty, ja kaivinkoneet jo tilattu. Ilman Mikon jo silloin nauttimaa arvovaltaa, se olisi mennyttä. Konginkankaan päättävissä elimissä koulun kohtalo oli jo laitettu sinne viimeiseen vinttiin. Onneksi jotkut paikalliset toimijat ymmärsivät rakennuksen arvon, ja kutsuivat Mikkoa apuun: hänen osuutensa oli merkittävä, että rakennus saatiin merkittyä suojelukohteeksi ja säilymään, Korjonen kertaa tapahtuneita.  

KÖMIN KILTA on jättänyt perjantaina kaupunginhallitukselle osoitetun aloitteen, jossa esitetään Mikko Niskasen museon perustamista juuri tälle nimenomaiselle koululle. 

– Se olisi autenttinen paikka Mikko-museolle, sillä olihan hänen kasvuympäristönsä ja myöhemmin työympäristönsä juuri Konginkankaalla. Useissa, lähes kaikissa Mikon elokuvissa oli joko konginkankaalaisia avustajia tai maisemia. Välillä pitää muistuttaa, että meillä on täällä Äänekoskella muutakin kuin savupiippuja, toivotaan, että Mikko-museo otetaan kaupungissa vakavasti. Itse en näe, että kaupunginmuseo pitää Mikon perintöä hyvin esillä. Esineistö, kuvat ja kaikki materiaali on laatikoissa, ei esillä yleisölle, Korjonen harmittelee. 

Perusteena Mikko-museohankkeelle Kömin Kilta painottaa vielä koulun ympäristön museaalista arvoa. 

– Koulun kupeella on yli kymmenen yli satavuotista rakennusta, jotka ovat yhä käytössä: muun muassa 150-vuotias kirkko, yli satavuotias työväentalo – näissä molemmissa on Mikko filmannut elokuviaan. Lisäksi alueelta on viety Helsingin Seurasaareen Niemelän torpan rakennukset, Korjonen luettelee ja kertoo, kuinka Mikko-museon yhteyteen voisi myös perustaa koulumuseon, onhan Konginkankaan koulu Keski-Suomen ensimmäinen kansakoulu. 

KORJONEN KERTOO Mikon olleen kansan tulkki, joka rakasti käyttää elokuvissaan amatöörejä.

– Juuri näiden amatöörinäyttelijöiden, kansan miesten ja naisten, ansiosta moni elokuva tuli lähelle ihmistä. Esimerkiksi ihmisarvo näkyy liiallisen viinan käytön yli, kun usein ajatellaa, ettei alkoholistilla ole tunteita kuin sitä pulloa kohtaan. Mikko osoitti Surmanluotien Pasin roolissa, että tämä ei ole totta. 

Korjonen harmittelee, että Mikolta jäi monta työtä kesken tai kokonaan tekemättä. 

– Esimerkkinä kesken jäänyt dokumentti Urho Kekkosesta. Mikon käsissä siitä olisi tullut upea ja Kekkosen näköinen. Jos Mikko eläisi, on tämä aika ja elämänmeno ja politiikka sellaista, että hän tekisi monenmoista dokumenttia. 

Helena Ojanen katsoo Käpykolon avajaisissa vuonna 1969 kuvattua kaitafilmin pätkää.

VUONNA 2015 Kömin Killan julkaiseman Kongintaival lehden kansia komistaa kuvat Mikko Niskasesta. Etukannen kuvassa Mikko kantaa kainalossaan filmikelaa ja käsissään asiakirjasalkkua sekä entisajan urheilukassia. Päällään hänellä on musta pitkä nahkatakki ja päässään paljon nähnyt ja monen elokuvan teossa mukana ollut nahkainen lätsä. Aurinkolasit kruunaa koko komeuden. Taustalla on Käpylinna. Takakannen kuvassa Mikko istuu veneen keskituholla ja taakse jää Käpykolo. Itselleni näissä kuvissa on paljon symboliikkaa: Mikko jättää Käpykolon ottaen mukaansa vain oleellisen: filmiä ja salkullisen uusia suunnitelmia. 

Helena Ojanen (ent. Simonaho) kirjoitti kyseiseen Kongintaival -lehteen Mikosta kymmensivuisen artikkelin. Tätä varten hän kävi haastattelemassa Mikon Sakari-veljeä Liimattalan Laitalassa. Hänellä oli käytössään myös aiemmin taltioitua materiaalia eli setänsä, Heikki Penttisen Kömin Killalle kesäkuussa 2009 tekemät Sakari Niskasen haastattelut. 

– Se oli mukava artikkeli kirjoittaa, sillä onhan Mikko itselleni tärkeä merkkihenkilö, Kömin Killan hallituksen jäsen ja Vanhan Äänekosken kotiseutuyhdistyksen sihteeri Helena Ojanen huokaa. 

Kosketus Mikko Niskaseen tuli jo varhain. Liimattalassa syntyneelle Helena Ojaselle Mikko oli tuttu näky. Hän kaivaa arkistoistaan esille serkkunsa Timo Penttisen kuvaaman kaitafilmin, joka on kuvattu Käpykolon avajaisissa, ennen Käpylinnan valmistumista vuonna 1969. Filmillä vilisee Helena Ojaselle tuttuja kasvoja: siellä näkyy ainakin isä, äiti ja siskot. 

– Ja tuossa on Anneli Sauli. Hän oli emännöimässä juhlia, Helena Ojanen osoittaa ja kertoo, kuinka kutsun juhliin näytti saaneen Mikon lapsuudenkodin naapurit ja muut tutut perheet. 

HELENA OJANEN muistelee Tesvisiolle tehdyn Kaste -nimisen lyhytfilmin tekoa, jossa Mikko kuvaa ystäväänsä Markku Hannulaa hoitamassa porsaita ja harjoitellen samalla näytelmäroolin sanoja. 

– Lopussa esitetään näytelmä työväentalolla, jossa oli sali katsojia täynnä ja yleisössä istuivat liimattalalaiset runsain joukoin, Helena Ojanen kertoo. 

Lukioikäinen Helena Ojanen pääsi myös mukaan pariin Kahdeksan surmanluotia -elokuvan kohtaukseen. 

– Kun Pekkolan talossa filmattiin hääkohtausta, oli kuvauksissa mukana koko kylä. Muistan, kuinka katsoin tuvan oviaukossa hääjuhlaa. Elokuvan kohtauksessa näkyy pappani Aleksi Penttinen ja mummoni Toini tanssahtelemassa tuvan lattialla. Vilahdan myös työväentalolla filmatussa kohtauksessa, jossa hääjuhlan päätteeksi riehunutta elokuvan Pasia eli Mikkoa viedään poliisien toimesta putkaan. Elokuvassa Aleksi-pappani tekee Pasin kanssa Liisa-hevosesta kauppoja ja eräässä kohtauksessa mummoni Toini huutelee kahville Ranta-ahon tupaan. Moni kohtaus oli kuvattu suoraan elämästämme, ei niitä kohtauksia tarvinnut näytellä, puvustaa tai käsikirjoittaa. Ihmettelen yhä, kuinka ihmeessä Mikko sai elokuviinsa aina koko kylän liikkeelle ja osallistumaan. En näe siinä muuta syytä kuin sen, että olimme ylpeitä Mikosta ja hänen tekemisistään, Helena pohtii. 

VANHAN Äänekosken kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Ahti Ojanen kertoo olevansa elokuvafriikki. Elokuvat ovat kiinnostaneet jopa niin paljon, että hän toimi elokuvateatterin koneenkäyttäjänä kahdeksan vuoden ajan. Konehuoneet tulivat tutuiksi niin Suolahden Kino Alfa Romeossa kuin Äänekosken Kino Hirvessäkin. Mikko Niskasta ei Ojanen koskaan tavannut, mutta Ilmari Piilosen tarinoita kuullessaan Mikko on tullut lähelle Ojasta. 

– Ilmari kertoi, kuinka Mikko oli tunnettu juuri ohjaamisen taidostaan, siitä kuinka hän osasi käsitellä näyttelijöitä, aina lapsinäyttelijöistä lähtien. Mutta hän osasi ohjata myös eläimiä! 

Tarina kertoo, kuinka Kahdeksan surmanluotia -elokuvaan Mikko oli suunnitellut, kuinka kissa kulkee uuninpankolta kohti kameraa ja sen ohi. 

– Ja niin siinä kävi, että kissa teki juuri kuinka Mikko oli suunnitellut, Ojanen nauraa. 

Kuten kotiseutumiehen kuuluukin, nimeää Ahti Ojanen Mikon tärkeimmiksi töiksi Kahdeksan surmanluotia, Syksyllä kaikki on toisin ja Ajolähdön. Jokainen näistä on kuvattu osittain Konginkankaalla, paikallisten amatöörinäyttelijöiden ja avustajien voimin. 

– Mikko eli konginkankaalaisten kanssa. Hän kuvasi aitoja ihmisiä heidän aidossa ympäristössään, siksi ne elokuvat ja kohtaukset ovat niin rehellisiä ja todellisia. Koko tälle kaupungille on tärkeää ymmärtää se, kuinka Mikko on esitellyt maailmalle meidän komeaa maisemaa sekä aitoa maaseudun elämää. Varsinkin nämä niin sanotut ex tempore -kuvaukset ovat herkullista katsottavaa. Joskus pitää oikein pohtia, kuinka Mikko on saanut kuvaamastaan materiaalista niin ehjiä kokonaisuuksia, sillä hän saattoi iskeä kameran kenen tahansa käteen opastaen: Kuvaa mutta älä keikuta!

Mikko ajatellessa nousee esiin monta kysymystä.

– Yksi oleellinen on: Miten Mikko sai näistä amatööreistä kaivettua esiin sen piilevän näyttelijän, Ahti Ojanen kysyy ja pohtii kuinka ammattinäyttelijä olisi ampunut yli. 

OJASTEN mukaan Mikon elokuvien kautta annettu perintö on valtavan iso. 

– Hänen elokuvissaan kuvattu elämä on justiinsa sellaista kun se täällä oli. Sellaista elämää, jota kukaan kirjailija ei ole kuvitellut, Ahti Ojanen sanoo. 

Helena taas haluaa muistuttaa siitä, että Mikko on osa Konginkankaan paikallisidentiteettiä. 

– Ei saa sotkea, että Mikko on osa Äänekosken historiaa, vaikka hän onkin siellä syntynyt. Mikko eli ja teki töitä Konginkankaalla. Hän lähti sieltä usein pois, mutta palasi aina takaisin. Olisi kuitenkin tärkeää, että koko Äänekoski osaisi arvostaa Mikon tekemää työtä. 

Mikko Niskasesta löytyy Aarne Vuorisen arkistoista kuusi kansiollista juttuja ja artikkeleita.

ÄÄNEKOSKEN kirjaston alakerrassa sijaitsee varsinainen kotiseutuhistoriamme aarreaitta. Aarne Vuorisen perikunnan Vanhan Äänekosken kotiseutuyhdistykselle lahjoittamat, toimittaja ja kotiseutumies Aarne Vuorisen, arkistot ovat ehtymätön sampo mistä ammentaa. Mikko Niskasesta arkistoista löytyy peräti kuusi kansiollista lehtileikkeitä. Ensimmäinen lehtileike vuodelta 1956. Leike on leikattu 10. tammikuuta ilmestyneestä Elokuvayhteisön lehdestä, otsikolla Asevelihengen täysosuma.

– Arkisto on uskomattoman upea koko kaupungille. Aarne Vuorisen työ on ollut valtava, ja täytyy vain olla onnellinen, että meillä on ollut keskuudessamme henkilö, joka on vuosikymmenten ajan jaksanut kerätä ja säilyttää Äänekosken ja lähiseudun tapahtumista ja henkilöistä kertovia lehtileikkeitä ja -artikkeleja, arkistojen parissa valtavan määrän töitä tehnyt Helena Ojanen sanoo kiitollisena. 

Kotiseutuaktiivi Timo Enäkoski kertoo Vuorisen arkistojen olevan kotiseutuhistorian jättimäinen tietolähde. Materiaalin luettelointi alkaa olla puolivälissä, kun työ on tähän mennessä kestänyt jo pian kolme vuotta. 

– Tavaraa on yli 600 kansiota. Mukana on kaikenlaisia lehtileikkeitä, mutta myös Aarnen omaa tutkimusta, josta voi seurata äänekoskelaisten historiaa pitkän ajan taakse, Enäkoski sanoo.  

TEKSTI JA KUVAT MARJO STEFFANSSON

Vastaa