ÄKSän kriitikko Jori Mäenpää pohtii väristysten alkuperää.
On se myönnettävä! Yksi keskeinen vaikuttava elementti festivaalin täydellisen onnistumisen kannalta on sää. Olin ollut edellisenä jazzpäivänä huonosti valmistautunut pukeutumisen suhteen, vaikka repussani oli jos jonkinlaista palsaa ja pensseliä. Ei kuitenkaan sadetakkia tai edes sateenvarjoa! Konsertin päätyttyä festivaalialueelta poistuttuani kastuin ja kuusituntinen hengailu jazzteltan ja sen ympäristön ilmaston vaihtelussa kostautui seuraavana päivänä.
Nyt olin liikkeellä paksuissa sadehaarniskoissa. Ilmeisesti hikoilu sadekassissa johti lopulta klassiseen vilustumisreaktioon. Iski jonkinlainen horkka enkä enää pystynyt kunnolla keskittymään edes Gongin iloiseen heviprogeen! Oli pakko lähteä kotiin jo ennen päättävää IceFish feat. Virgil Donatia.
Kävin tosin Gongin soittaessa lähietäisyydeltä toteamassa melkoista äänenpainetta ja toisaalta uudemman Gongin iloista ja luovaan ilmettä. Täytyy sanoa, että aiemmin vain muutamaa vanhaa Youtube-pätkää katsoneena en osaa sanoa Gongin progesta paljoakaan. Aika metallin makuista sirkusmenoa oli tarjolla. Kitaristi ja laulaja Fabio Golfetti näytti paksussa kiharatukassaan ja silmäkanyyleissään modernista sirkuksesta karanneelta pelletohtorilta!
Uudemman Gongin musiikki voisi myös hyvin toimia nykyaikaisessa sirkuksessa a la Soleil! Kun sitten pistää korvatulpat korviinsa ja yrittää hahmottaa musiikista hiljaisempia, pehmeämpiä sävyjä? No, yritetty on! Gongin musiikki kasvoi lopulta psykedeeliseksi matkaksi toiseen maailmaan stemmalaulu mukaanluettuna.
Wigwam Revisted Kuva Samuli Rossi.
Legendojen jalanjäljissä
Hienoja hentoja sävyjä sen sijaan on Wigwamin musiikissa runsaasti. Ensimmäiseltä omistamaltani levyltä Nuclear Nightclub Wigwam Revised soitti parhaat: nimibiisin, Do or Die:n ja Freddie are u ready:n. Nautin kovasti jälleen näiden klassikoiden kuulemisesta. Uusi intro ja outro nimibiisiin tosin herätti lähinnä ihmetystä. Myös Pekka Pohjolan mainiosta Losing Holdista kuultiin toimiva toteutus. Uuden wigun solisti Mikko Rintanen on mies paikallaan kuin myös uusi kitaristi Pekka Nylund, jota muuten kuultiin Äänekoskella jo 90-luvun alussa Pohjantahti-yhtyeessä nuorisotalolla(!). Oli myös mukava havaita Jukka Gustafssonin urkukäden toimivan yhä hyvin.
Perjantain proge oli varsin rumpalivetoista ja senkin takia melko kovaäänistä. Perjantai-illan ensimmäinen, rumpali Vesa Aaltosen yhtyeen esiintyminen herätti ihastusta jo toissa vuonna Äänekosken Painotalolla. Nyt kuulimme paljon samojen legendojen sävellyksiä kuin silloin ja varsinkin kahta: Pekka Pohjolaa ja Jukka Tolosta. Yhtyeessä oli tällä kertaa mukana nuorempi saksofonisti Ilmari Rönkä, joka soitti monet vaativat soolot ja stemmat moitteettomasti. Sen sijaan kosketinmestari Kantonen tuntui olevan välillä pulassa Häränvirran tuulenpuuskien takia. Nuotit eivät oikein pysyneet telineillä, mutta se ei haitannut Zappan Peaches en Regalian kiemurtelevien synttykuvioiden soittoa ulkomuistista. Kantonen katsoi niitä soittaen samalla eteerisesti muualle kaukaisuuteen.
TEKSTI JORI MÄENPÄÄ, KUVAT SAMULI ROSSI
Vesa Aaltonen Kuva Samuli Rossi
Gong Kuva Samuli Rossi.
