Ratin vierestä osa 3: Loppuraportti


 

Isän ja tyttären ajokortti-projektissa on loppuraportin aika, mutta otetaan lyhyt kertaus tähän asti tapahtuneesta.

 

Keväällä aloitettiin projekti opetuslupien hakemisella, opettajan teoriakokeella (vasta toinen kerta toden sanoi!) ja auton varustelulla opettamista varten (siinäkin toinen kerta toden sanoi!). Viimein opetuslupa heltisi ja autokin saatiin katsastettua opetusta varten. Alkoi hillitön ajoharjoittelu ja teorian opiskelu Helmin kanssa. Alku oli juuri sitä mitä epäilinkin, kytkimen savun haistelua (sitä hajua en unohda koskaan!) ja nykivää ajoa pitkin kyliä. Hiljalleen oppi meni perille, Helmin ajo parani ja muuttui sujuvaksi ajoksi muun liikenteen seassa.

Kesä sitten opiskeltiin teoriaa ja ajettiin, ajettiin ja ajettiin. Ajettiin lukuisia tunteja pitkin Äänekoskea ja lähikuntia. Minimisuositus opetusluvilla on 19 tuntia ajoa, mutta reilu 30 kymmentä tuntia tuli ajettua. Parhaita etuja opetuslupa-hommissa on juuri se, että ajaa saa niin paljon kuin sielu sietää ja hermot kestävät (kummallakin!). Pakollisena palana kuului myös tunti liukkaan kelin harjoittelua, joka suoritettiin Lievestuoreen Ajoharjoitteluradalla. Mukava ja erittäin hyödyllinen kokemus sekin. Vedellä kastelulla radalla sai tutkailla jarrutusmatkoja, päästellä vauhdilla kurviin ja kokeilla miltä tuntuu, kun auto lähtee sivuluisuun.

SYKSYN TULTUA koettiin, että on tarpeeksi harjoiteltu. Varattiin aika teoriakokeeseen, jonka Helmi läpäisi helposti (toisin kuin isänsä) ja jäljellä oli enää se suuri finaali, ajokoe. Viimeistely harjoitteluja tehtiin raivokkaasti, oivana apuna oli Sohlmanin Jore, joka oli samana vuonna aiemmin ajattanut omalle tytölleen kortin. Tehtiin harjoitusinssejä, jossa Jore istui takapenkillä ja ajatti Helmiä pitkin Äänekoskea ja Suolahtea antaen (arvokkaita) ohjeita. Oli siis aika mennä ajokokeeseen. Varattaessa meille ilmoitettiin, että inssiajo suoritetaan Suolahdessa. Siis, ei kun Suolahteen treenaamaan. Huomattiin, että Suolahdessa on todella paljon tasa-arvoisia risteyksiä ja yksi (?) yksisuuntainen katu. Kaikki nämä, plus muut koitettiin huomioida. Sitten saapui inssiajopäivä. Matkalla paikalle esitin tauottaman monologin: ”muista sitä ja tätä, tee niin ja näin”, vaikka olisi ollut varmaan syytä pitää suu kiinni ja antaa Helmin keskittyä tulevaan. Itse ajoin myös Suolahdessa ajokokeen joskus värikkäällä 80-luvulla ja muistot siitä eivät olleet hyvät. Oma ajonkokeeni hylättiin silloin ensimmäisellä kerralla ajettuani ”liian hiljaa”. Sen jälkeen nopeuteni on noussut roimasti, poliisikin on muutaman kerran antanut asiasta ihan kirjallisen todisteen. Muistelut sikseen, palataan Helmin inssiin.

TUTKINTOA TULI vastaanottamaan Markku Havia. Herra Havia esitti muutaman kysymyksen ennen autoon siirtymistä. Autossa istuttiin Helmin kanssa syvän jännityksen/hermostuksen vallassa ja valmiina lähtöön. Itse kun aikoinani ajoin inssiä, tilaisuus oli jäykkä tai ehkä jopa jäykempi, vailla minkäänlaista rentoutta. Tuntui siltä, että aikoinaan inssiajoa valvoivat Stasin entiset agentit, mutta Markku loi autoon välittömästi rennon ja mukavan tunnelman juttelemalla ohjeiden väliin niitä näitä. Ajo sujui niin kuin pitikin ja oli loppuyhteenvedon aika. Muutamia huomautuksia tuli, mutta ei semmoisia virheitä mitkä olisivat olleet hylkäyksen arvoisia, eli ajolupa saatu!

Summa summarum, meidän ajokortti-projekti oli hauska ja mukava juttu, suosittelen kaikille asiaa harkitseville. Tämä projekti on nyt valmis ja kaikki olettaa, että opetuslupa opettajan urani oli siinä. Eikö mitä, alkuvuodesta homma alkaa taas alusta, seuraava tyttäreni on siinä iässä, että opetus voidaan taas aloittaa. Pitäisiköhän perustaa autokoulu!?

TEPPO SEPPÄNEN

Vastaa