Nuorten pahoinvointi on lisääntynyt rajusti Suomessa. Äänekoskella tilanne on erityisen surkea. HS:n nuorten syrjäytymistä selvittävän tutkimuksen (2017) mukaan huonoiten voidaan juuri Äänekoskella. Poliisin arjessa nuorten pahoinvointi tulee päivittäin esille. On ahdistusta, masennusta, päihdeongelmia ja monenlaista syrjäytymiseen vaikuttavaa murhetta.
Tilannetta ei helpota se, että lastensuojeluun varatut rahat ylittyvät jatkuvasti ja Äänekoskella on huolestuttava pula nuorten auttajista. Meiltä puuttuu koulukuraattoreita sekä nuoriso- ja koulupsykologeja. Nuorisopsykiatrian jonot ovat liian pitkät tuomaan avun silloin, kun sitä tarvitaan.
Kävin tässä hiljattain poliisitehtävälläni keskustelun nuoren pojan kanssa. Se sai minut miettimään, puuttuuko meiltä lisäksi jotain vieläkin tärkeämpää?
Kerron tämän koskettavan tarinan keskustelusta, joka käytiin tämän nuoren pojan huoneessa. Olkoonpa hänen nimensä vaikka Jussi. Jussi oli 14-vuotias, sijoitettu miehenalku, äitinsä lapsi.
Sinä päivänä Jussi oli sijoituspaikastaan kotilomalla äitinsä luona, jossa hän oli hajottanut huoneensa ”pillun päreeksi”, kuten äitinsä poliisille kertoi. Ennen keskustelua siirsin hajonneen taulutelkkarin, lasivitriinin ja kaatuneen kirjahyllyn pojan vuoteen päältä, kunnes lopulta peiton alta löytyi myös itse Jussi.
Jussin oli määrä lähteä sijoituspaikkaansa kostean viikonlopun jälkeen. Kotiviikonloppu oli vietetty kavereiden kanssa kaljoitellen ja pilveä poltellen. Jussi oli väsynyt, eikä halunnut lähteä sijoituspaikkaansa takaisin. Tilanne oli minulle kovin tuttu. Sen sijaan, että olisin rutiinilla vienyt elämäänsä väsähtäneen, krapulaisen pojan kellertyneen lakanansa päältä autoon, päätinkin istahtaa hänen viereensä. Hetken aikaa vain katselimme toisiamme Jussin mittaillessa karkaamisen mahdollisuuksia. Ovella seisoi toinen poliisi ja sijoituspaikan henkilökuntaa. Jussin keskustelun avaus oli poliisille tuttu: ”Vittuako kytät täällä tekee?”
Hetken istumisen jälkeen kysyin Jussilta, miksi hänen elämänsä oli tässä jamassa. Pojan katse kääntyi lattiasta minua kohti. Ilmeettömästi hän kysyi: ”Vittuako se sulle kuuluu?”. Tämän ensireaktion jälkeen Jussi yllättäen alkoi kertomaan tarinaansa. Hän kertoi, että häneltä oli puuttunut syli, rajat ja rakkaus. Jussilla ei ollut kokemusta siitä, mitä on oikea koti. Isi oli juoppo ja äiti usein hänen nyrkkeilysäkkinsä lauantain ryyppyreissun päätteeksi. Äitikin väsyi ja joutui työttömäksi. Ei enää jaksanut pitää huolta pojastaan, ei edes itsestään. Isäänsä Jussi ei ollut nähnyt aikoihin, kuulemma hyvä niin. Hänellä ei ollut sisaruksia, eikä oikeita kavereitakaan.
Jussi käänsi tyhjän katseensa ja kyyneleet alkoivat valua lattialla lojuvien lasinsirujen päälle. Poika olisi toivonut, että hänet olisi otettu huostaan jo aivan pienenä, silloin kun isikin vielä asui kotona. Sossu oli kyllä käynyt ja monenlaisissa palavereissa oli istuttu, mutta oikeaa apua Jussi ei ollut koskaan saanut. Sijoituspaikoista oli kuulemma puutetta, eikä niihin rahaakaan kunnalla ollut. Jussi kääntyi vielä kerran puoleeni ja sanoi: ”Mua ei oo rakastettu, eikä pietty sylissä, mua ei oo neuvottu eikä komennettu. Oon ollu vaan se saatanan itkevä huoranpenikka. Oisin halunnu, että mulla ois ollu äiti, isi ja koti. Semmone, missä ei ois tarvinnu pelätä ja mää oisin saanu olla lapsi. Semmone, jossa mua ois rakastettu ja musta ois pietty huolta. Miks mut sijotettii vasta nyt, ku oon jo aivan rikki?”.
Jussi nousi sängyltään ja käveli luovuttaneen oloisena sijoituspaikan autoon. Hyvästejä ei jätetty, äiti veti oven kiinni. Työvuoroni jatkui ja maijassa oli hiljaista. Partiokaverin huokaistessa mieleeni nousivat Eppujen sanat syyttömänä syntymisestä. Pyyhkäisin kostunutta silmäkulmaani.
Jussihan sen kertoi, mitä puuttuu resurssien lisäksi – rakastava syli ja kodin turva. Monessa kodissa on apu tarpeen, kun vanhemmuus on hukassa. Silloin tukea tarvitsee koko perhe.
Näihin perheisiin riittävä ja ajoissa annettu tuki tulee moninkertaisena takaisin. Minulle ei enää riitä perusteluksi työvoiman puute tai resurssien vähyys. Sekin on lopulta tahdon asia, mihin resursseja halutaan ohjata. Tällaista hätää ei Äänekoskella tarvita.
Halttusen Jari, poliisi ja kuntavaaliehdokas, Äänekosken keskusta
Jari nostit tärkeänasian esille.
Lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut ovat monin paikoin kärjistyneet ja ruuhkautuneet,eikä apua saa ajoissa tilanne on hälyyttävä myös Äänekoskella.
Lapset ja nuoret eivät saa apua ja tukea riittävän nopeasti ja oikea-aikaisesti.Keski-Suomessa sairaanhoitopiirin psykiatriset nuoriso-osatot ovat ylipaikkatilanteessa
K-S sairaanhoitopiirissä vuonna 2010 nuorisopysikiatrian palveluissa oli 369 potilasta .Viime vuonna 2020 heitä oli 975 ( yli 13 vuotiaita).
Nyt myös pienet lapset oireilevat ,yksi syy on lapsiperheiden köyhyys.
Samaan aikaan kun tähän pitäisi vastata pitää suunnata resursseja ,huomiota,toimenpiteitä ennaltaehkäisevään työhön jolla pyritään ehkäisemään mielenterveysongelmien syntyä.
Samalla pitää tarkastella yhteiskunnan rakenteita,jotka osaltaan synnyttävät lasten ja nuorten pahoinvointia.
Mielenterveyspalveluissa on parannettavaa kautta linjan ,mutta lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen saatavuus on kiireellistä ja tärkeää ja matalankynnyksen hoitopaikkoja tarvitaan.
Ennakoivalla avohoidolla voidaan vähentää huostaanottoja,mutta perhetyön lisääminen on tässä ydin eikä siitä pitäisi koskaan säästään jäävuoren huipun hoitaminen on viimeinen virhe.Oireilevan lapsen ja nuoren koko perheen pitää päästä hoitoon.