Käpykoloon sijoittuvat Mikko Niskasen vaikeimmat ja parhaimmat elämänvaiheet. Suuret unelmat kariutuivat katkeraksi pettymykseksi, kun elokuvaohjaaja joutui luopumaan luomastaan idyllistä.
Mikko Niskanen osti Liimattalasta Kytänsalon saaresta tontin jo 1960-luvun lopulla. Louhikkoinen tontti oli alle puolen hehtaarin kokoinen, eikä siihen aikaan saareen vienyt tuota myöhemmin kuuluisaksi tullutta siltaakaan. Hän halusi itselleen piilopirtin ja paikan missä ladata akkuja, ja suunnitella elokuvia. Kotiseuturakas kun oli, niin koki tärkeäksi, että paikka löytyi läheltä kotia ja lapsuuden maisemia. Eikä koti tontilta kaukana ollutkaan, noin viiden kilometrin päässä.
Ensimmäiset rakennukset nousivat Kytänsaloon vuonna 1969. Sakari-veli ja joukko talkoolaisia pystytti paikalle monenlaista pytinkiä: ensimmäinen päärakennus sai nimekseen Käpykolo, jättipotiksi kohonneen elokuvan Käpy selän alla (1966) mukaan. Se valmistui Mikon kotitalon, Laitalan, navetan ja Uuraisilta paikalle tuoduista 1700-luvun savupirtin hirsistä. Kohta valmistui Niskavillaksi nimetty talviasuttava mökki sekä Karakolo, eli pyörivä aitta. Tontille kohosi myös paja ja rantaan savusauna. Ei mennyt kuin hetki, ja rakennuksia oli pystyssä jo seitsemän! Piilopirtti muuttui Mikon työhuoneeksi ja paikaksi, jossa hän kestisi vieraita. Mikolla alkoi kyteä ajatus studion rakentamisesta Omat koirat purivat –elokuvan aikaan.
KIANTOELOKUVAA varten rakennettu Turjanlinnan kulissi innoitti Mikkoa rakentamaan omaa linnaa. Perustukset tontille raivasi konginkankaalainen Kalervo Lehtonen, juuri kulissin kohdalle.
– Mutta ennen kuin arvasin, Käpykolosta tuli turistikeskus. Ensimmäinen kesä oli vilkas, vieraita oli jatkuvasti. Kun halusin keskittyä ja olla rauhassa, jouduin jopa häätämään kavereita rannalta, kun he pyrkivät nousemaan maihin, toiset humalassa, (ote kirjasta Tuska ja hurmio).
Oma linna alkoi nousta, nimeksi Mikko kaavaili Käpylinnaa. Se valmistui keväällä 1975. Siniseksi maalattu Sinikka ja Erik Bruunin suunnittelema linna oli 16 metriä pitkä ja kymmenen metriä leveä nelikerroksinen uljas pytinki. Käpylinnassa oli 18 huonetta jossa Mikolla käytössä 350 neliötä työskentelytilaa. Kellarikerroksen lattian alle oli kaivettu pohjat uima-altaallekin. Vaikka suunnittelijaksi saatiin taidegraafikko ja professori sanoi Mikko kuitenkin suunnittelussa viimeisen sanan. Käpylinnan viereen myöhemmin rakennettu Talvipalatsi –nimeä kantanut 35-paikkainen majoitusrakennus oli myös Erik Bruunin käsialaa.
Mikko aloitti rakentamisen poikamiehenä, mutta kun linna valmistui hän oli ukkomies. Hän meni Käpykolossa naimisiin naimisiin opettaja ja radiotoimittaja Vuokko Österlundin kanssa vuonna 1974. ÄKSän Kosketuksia –haastattelussa Vuokko Niskanen muisteli näin:
– Käpylinnan rakentamiseen osallistuivat sukulaiset ja vieraat, kukin oman kykynsä mukaan. Minä sain suunnitella väritystä ja lopulta Mikko taipui yönsiniseen sävyyn. Ensin rakennettiin rauhallinen mietiskelytorni talon kulmaan, järven puolelle. Toisen lasiseinäisen tornin idean Mikko toi Kiinan matkaltaan, ja tämä matkamuisto toimi isännän työhuoneena, Vuokko Niskanen muisteli.
Sinistä väritystä korosti koko rakennuksen levyinen parveke, jonka pienat oli maalattu valkoiseksi. Shakkitornissa oli paanupintainen kuusenkäpyä mukaileva muoto. Julkisuuteen nousseen arvion mukaan, Käpylinna maksoi 1,3 miljoonaa markkaa. Kerrottiin myös, että Mikko alkoi projektiin ilman kustannusarviota.
– Sen talon rakentaminen oli kuin näytelmä jota Mikko ohjasi, Vuokko luonnehti rakennusurakkaa.
Vuokko Niskanen kertoi, kuinka Mikko hermostui kun salissa kaikui. Joidenkin asiantuntija-arvioiden mukaan tämä johtui kattoparrujen väliin laitetusta tervapaperista.
– Ostin pakan mustaa, pehmeää kangasta, leikkasin leveitä suikaleita ja näppäilin ne vatsallani ryömien nitojalla lankkujen väliin. Koko yö siihen meni, mutta kaiku oli kaikonnut. ”On siinä minulla akka”, se oli Mikon rakkaudentunnustus, Vuokko kertoi.
Mikon ja Vuokon avioliitto alkoi rakoilla pian Käpylinnan valmistuttua ja vuonna 1976 liitto oli jo ohi. Samalla alkoi Mikolle valjeta todellisuus, ettei Käpykolosta tulekaan valtakunnan arvostamaa elokuvakeskusta.
SAKARI TOIVIAINEN haastatteli kirjaansa Tuska ja Hurmio, Mikolle tärkeää Sakari-veljeä. Sakari oli mukana lukuisissa veljensä projekteissa ja oli Mikolle erittäin tärkeä tuki loppuun saakka.
– Tiet ja sillat ja linnat tuli, ja se ei ollut kaikkien mieleen. Kateus oli kova. Nyt ajatellen hän teki valtavan työn täällä ja ylpeitähän siitä oli pitänyt kaikkien olla. Tämän seutukunnan hyvää hän ajatteli. Minä olin aika katkera jo silloin kun Mikko rakensi sitä ja näin, että toiset tekevät vain koko ajan myyräntyötä. Veljemme Esko sanoi, että kyläläisten pitäisi tukea tuollaista hullun yritystä eikä päinvastoin. Että kun yksityinen ihminen lähtee rakentamaan tuolla lailla siltaakin ja saa sen vielä aikaan – nehän on yleensä valtion hommia nämä siltatyömaat, eihän moni yhtiökään lähde sellaista tekemään. Nyt on koko saari tontitettu, on tehty tiet ja vedetty sähköt, eikä kukaan puhu siitä mitään, että silta saastuttaa kuten aiemmin väitettiin. Kaikki ovat vain hiljaa ja tyytyväisiä, Sakari lateli. Hänen mielestään konginkankaalaisten nurjamielisyys ja suoranainen painostus oli ratkaiseva syy, että Mikko joutui luopumaan Käpykolosta ja lähtemään kotiseudultaan.
Käpykolossa Mikko ideoi ja teki elokuviin käsikirjoituksia. Toimipa syrjässä oleva paikka oivallisesti myös näyttelijöiden perehdyttämiseen ja tiimihengen luomiseen. Paikka toimi myös Mikon filmiyhtiön, Käpy-Filmi Oy:n, edustustilana. Käpykolosta käsin ovat valmistuneet tunnetut elokuvat: Laulu tulipunaisesta kukasta, Kahdeksan surmanluotia, Omat koirat purivat, Pulakapina, Syksyllä kaikki on toisin ja Ajolähtö.
KUN KÄPYLINNA valmistui, Mikko muutti kirjansa Konginkankaalle ja hänestä tuli virallisesti konginkankaalainen.
– Mutta sitten tilanne meni siihen kun meni. Sakari sanoi Mikolle, että hänen pitää lähteä muualle, jos meinaa päästä uralla eteenpäin. Vastustus oli Konginkankaalla niin kova, päättäjät ei katsoneet suopealla silmällä Mikon tekemistä, Jorma Niskanen kertoo.
Mikon yksi kuuluisa lausahdus kuuluu näin: ”Tämä pitäjä on kaunainen pitäjä, ja ihmiset ovat aidosti sitä.”
– Se sanoi sen hienovaraisesti, eikä osoittanut sormellaan ketään, Jorma huokaa.
Sanomalehti Uusi Suomen haastattelussa 25.4.1981 Mikko kertoo Käpykolosta luopumisesta.
– Minun täytyy urautua uuteen elokuvaani ja unohtaa muut murheet – myös Käpykolo, niin merkittävänä kuin se lähtökohtana ja tukena onkin ollut, Mikko kertoi raskaasti.
MIKKO LUOVUTTI Käpykolon isännyyden elokuussa 1981 kaavilaiselle Ihmisyyden tunnustajat –nimiselle teosofiselle yhdistykselle. Hän julkaisi päiväkäskyksi nimeämänsä tiedotteen medialle, jossa kertoi avoimesti ja suorasanaisesti pettymyksestään.
– Syvästi pettyneenä yhteiskuntaamme, kulttuuri-, opetusalan ja erikoisesti elokuva- ja tv–alan päättäjiin, jotka luulivat, että pelkillä lupauksilla Käpykolon suuret asiat ratkaistaan, ilmoitan, että 15.8.1981 lähtien Käpykolo –niminen kokonaisuus siirtyy toistaiseksi hoivistani toisiin käsiin. Syynä siihen on, että sen alkuperäiselle tarkoitukselle ei löytynyt sijaa siinä maailmassa, jota sen luoja edustaa, vaikka tarve onkin rajaton.
Kun Mikko lähti Käpykolosta pois, hän poisti portin pielestä kyltin: Siedettäväkin naapuri on parempi kuin sellainen jota on pakko sietää.
Mikon 60-vuotishaastattelussa 30.1.1989 (Keskisuomalainen) hän ei peittele katkeruuttaan.
– Kun katselen elämää 60-vuotiaan perspektiivistä, tuntuu, että ilman taistelua en olisi tässä. Kaikkein pienin ei ole se taistelu, jota olen käynyt kotiseutuni kanssa. Olen tehnyt monta sitkeätä paluuta Keski-Suomeen. Luulin, että siellä olisi jotain jäljellä niistä periaatteista ja siitä elämänmuodosta kuin lähtiessäni. Kiitollisuudesta kotiseutuani kohtaan rakensin Konginkankaalle Käpykolon, enne kuin aloin uskoa, ettei sille ole sijaa siellä. Konginkankaalaisten mielestä suunnitelmani olivat liian suuria, helsinkiläiset taas sanoivat sen olevan liian kaukana Etelä-Suomesta.
Siltajupakka kalvoi mieltä pitkään. Kytänsalon saareen Mikon rakennuttama silta tuomittiin luvattomaksi yritykseksi. Mikko koki tämän jupakan viimeiseksi ajojahdikseen.
– Kylällä velloi vääriä ja vääristeltyjä puheita siitä, että silta saastuttaisi olemassaolollaan tai sen rakennusvaiheessa, Jorma sanoo.
Käpylinna oli suuri unelma, joka toteutui, mutta osoittautui lumeeksi.
– Se oli enemmän kuin unelma, ensimmäisen yön vain kuljeskelin siellä ja ajattelin, miten hyvä minun on olla. Koin unohtumattomia hetkiä sen tornissa ja sen salissa. Istuessani työhuoneessani tunsin saavuttavani ihmiselämän huippuhetkiä, Mikko sanoi Keskisuomalainen haastattelussa 31.12.1989.
LUOPUESSAAN unelmastaan vuonna 1981 Mikko uskoi, että hän vielä joskus palaisi Käpykolon isännäksi. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
Lähteet: Tuska ja Hurmio, Keskisuomalainen, Uusi Suomi, Timo Enäkoski
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT RAMIN KORTIT JA JORMA NISKASEN ARKISTOT
