MIKON MATKASSA XIX: Ilmari Piilonen ja Sulo Hokkanen -ystävät hyvässä ja pahassa

Mikko Niskaselle löytyi kotiseudulta monenlaista ystävää. Moni heistä sai Mikon elokuvista ja projekteista tehtävän. Ilmari Piilonen ja Sulo Hokkanen ansaitsevat oman lukunsa Mikon Matkassa –sarjassa.

Sotainvalidi Ilmari ”Illu” Piilonen eli ja kuoli Konginkankaan Koivulassa, Lapinnimen rannalla, tilalla, jonne ei vienyt edes tietä. Illu hankki elantonsa pienviljelijänä ja hänen suureksi tragediakseen koitui puolisonsa varhainen kuolema. Illu jäi kuuden lapsensa kanssa yksin, pienempien ollessa vielä alaikäisiä. Vanhoilla päivillään hän löysi uuden rakkauden ja sai vielä silmäteräkseen yhden tyttären.

– Piilonen oli hyvin voimakas ja arvoituksellinen taiteilijapersoona. Hänen elämänsä kaikkia käänteitä eivät tiedä edes sukulaisetkaan. Elämäninto ja änkyryys eivät miehessä vähenneet, vaikka reumatismi runteli kehoa. Hän halusi asua loppuun saakka omilla rannoilla, Rantojen Keisarina, Issu Huovinen kirjoitti Sisä-Suomen Lehdessä julkaistussa nekrologissa lokakuussa 1999. Piilonen sai elää viimeiseen hengenvetoon asti omilla maillaan.

Rantojen keisari oli Mikon ystävä niin hyvässä kuin pahassakin: oli rakentamassa Käpykoloa, ja kulki Mikon mukana niin kotimaan- kuin ulkomaanmatkoillakin. Koska Illussa oli myös pelimannin vikaa, niin matkoja ja yhteisiä iltoja tahditti soittama viulu ja yhdessä tulkittu Laulu Dnjneprille.

Mikko teki ystävästään Ruotsin televisiolle 12 -minuuttisen lyhytelokuvan nimeltä Illu, Rantojen Keisari.

– Tässä Kasvo –ohjelmassa esittelen Illun, joka on vanha ystäväni kotiseudultani Konginkankaalta. Olen käyttänyt häntä monessa elokuvieni tärkeissä kohtauksissa antamaan niihin värikkään ja aidon vaikutelman. Minulta on usein kysytty, kuka se Illu oikein on? Kuka on miehiään tuo armenialaista ylimystöä muistuttava mies, kuuluu Mikon ääni elokuvan alkuminuutilla.

Vanha perintömökki oli alkeellinen ja ulkorakennuksetkin olivat rempallaan. Illu halusi olla rannoilla ja lämmitellä saunaa, eivätkä alkeelliset olot häntä haitanneet.

– Minä oon täällä rannoilla syntynyt, enkä viitsi muualle muuttaa. Haluan olla täällä, kalastaa, metsästää ja kerätä kukkia, Illu kertoi kameralle.

Mikko kertoo lyhytfilmissä, kuinka ei ole koskaan kuullut Illun valittavan mistään.

– Hän on valoisa, kesän lapsi, jolle talventulo ja rospuutto merkitsee hetkellistä kuolemaa, Mikko maalaili.

YRJÖ HOKKANEN muistelee, kuinka Piilonen hyppäsi veneensä selkään, kun kutsu Käpykolosta kävi.

– Olin paikalla Käpykolossa, kun Mikko teki lähtöä Helsinkiin. Kävi kuitenkin niin, että juuri lähtiessään, hän huomasi Kytänsalon rantaan tuodun Terhi-merkkisen, muoviin käärityn soutuveneen. Siinä samassa Mikko muisti luvanneensa tehdä venevalmistajalle mainoselokuvan.

Hokkanen kertoo, kuinka Mikko aikansa manattuaan löi kädet selkänsä taakse ristiin ja käveli laivalaiturilla ympyrää.

– Sitten se soitti Illulle ja pyysi tulemaan Käpykoloon. Käski vielä ottaa tirolilaishatun ja haulikon matkaansa.

Matkaa vesitse Piilosen kotoa Koivulasta Käpykoloon oli noin kaksi ja puoli kilometriä. Tuona aikana Mikolla oli aikaa miettiä strategiaa tehdä mainoselokuvan käsikirjoitus, jonka aiheena oli sorsastus.

– Kun Illu tuli rantaan, Mikko istutti vuorosanat hänen suuhunsa. Hän laittoi Illun soutamaan kaislikkoon, haulikko lepäsi veneen keskituholla ja Illulla oli päässään Mikon mukaan pyytämä lakki. Mikko kuvasi aikansa ja pyysi pian Illun tulemaan pois rantakaislikosta. Se oli sitten siinä ja Mikon matka Helsinkiin sai jatkua, Hokkanen nauraa.

Myös veneen kohtalo jäi Hokkaselle mieleen: Mikko soitti venevalmistajalle, kysyen, mitä veneelle tehdään.

– Tuumasivat, että Mikko saa pitää sen, koska veneen rahti takaisin tehtaalle tulisi maksamaan sen verran paljon. Mikko tutkaili venettä aikansa, ja totesi sen olevan liian kiikkerä. Hän tarjosi venettä elokuvan pääosan esittäjälle, eli Illulle. Ja sieltä Koivulan rannasta se vene sitten poukaman löysikin, Hokkanen nauraa.

TOINEN TARINA liittyy moottorikelkkaan. Hokkanen kertoo, kuinka Mikko hommasi Konginkankaan ensimmäisen moottorikelkan veljensä Eskon liikkeestä. Hän muistelee, että vuosi saattoi olla 1965.

– Mikko ja Illu olivat viettäneet kosteaa iltaa. Lunta oli paljon ja kovasti pakkasta. Jossain vaiheessa yötä Illu lähti kotiinsa moottorikelkalla.

Ajaessaan Hannulan peltojen poikki matka katkesi yllättäen.

– Illu ajoi kelkkansa Hannulan Arvin perunakellariin. Kellari oli pellolle kaivetussa montussa, jonka suojana oli lautoja ja olkia. Kelkka putosi Illuineen päivineen monttuun.

Koska oli kova pakkanen, tuli Illulle hätä Hannulan perunoiden kohtalosta.

– Illu meni ja herätti Arvin yöuniltaan perunoita pelastamaan.

Seuraavana aamuna Mikko hiihti kelkan jälkiä pitkin. Hän laittoi merkille jotain muutakin kuin epäonnisen reittivalinnan.

– Illu oli katkaissut mennessään seitsemät piikkilangat, Hokkanen nauraa.

Moottorikelkkailu sai luvan loppua siihen paikkaan.

– Mikko vei kelkan Eskolle korjattavaksi, ja sanoi, ettei sitä tarvitse tuoda enää takaisin. Ettei kävisi kenellekään mitään, Mikko oli tuumannut myöhemmin.

Sulo Hokkanen, tai kuten hän itsensä esitteli, Sulo Kokki, tuli Killinkiin aina pikkutakki yllään.

”Rooli pysyi päällä loppuun saakka”

Pienikokoinen Sulo Hokkanen oli persoona isolla peellä. Polkupyörän selässä kulkeva Hokkanen oli tuttu näky Konginkankaalla ja erittäin tuttu näky Ravintola Killingissä. Anneli Mankisenmaa kertoi, kuinka hänen tulessa Killingin leipiin vuonna 1976, kantoi Hokkanen jo tuolloin titteliä kanta-asiakas.

– Kun minä näin Sulon ensimmäistä kertaa, niin sen naama oli ihan yhtä ryppyinen kuin viimeisillään ollessaan. Se sano vaan, että nyt on jäänyt tyynystä ryppyjä. Jos häntä ei muusta tuntenut, niin uurteista sitten, Mankisenmaa huokaa.

KILLINKIÄ olohuoneenaan pitänyt Hokkanen ei jättänyt ketään kylmäksi, mitä nyt henkilökunnan, joka oli saanut kuulla samat vitsit sataan, jos ei tuhanteen kertaan.

– Taas kerran kun hän alkoi kertoa minulle juttua, joka kesti ja kesti, päätin itse kertoa jutun loppuun vähän ripeämmällä otteella. Ja siitähän se mulle suuttu! Mutta kun olit kuullut samat jutut monet monituiset kerrat se alkoi väsyttää. Muuten me kohdeltiin Suloa kuin kukkaa kämmenellä.

Mankisenmaa kertoo Sulon olleen supliikki ja lupsakka mies.

– Mutta kun hänet piti saada ravintolasta kotiin, niin se saattoi olla vähän vaikea homma. Hän kun olisi itse halunnut päättää milloin hänelle valomerkki annetaan. Muistan kuinka kerran jouduin saattamaan häntä taksiin, hän kehui kovaan ääneen, ettei hän ole luvannut lähteä kanssani yhtään mihinkään. Sana oli hallussa, vaikka oli enemmänkin ottanut, Mankisenmaa nauraa.

Erään kerran Suloa piti jälleen häätää ravintolasta ulos. Tästä suuttuneena hän alkoi uhkailla hieman järeimmällä aseella.

– Terassin kaiteen takaa Sulo sanoi työkaverilleni Maritalle, että hän hakee konekiväärin ja ampuu hänet!

Sulo lähti kotiin, ja tuli seuraavana aamuna takaisin. Marita kertoi illan tapahtumista.

– No voi hyvänen aika, ja parraalle kaverille tuolla lailla sanoin, oli Sulo tuumannut.

ELOKUVAROOLI jäi päälle aivan rasitukseenkin asti. Varsinkin Surmanluotien Sulo Kokki. Roolin avulla lohkesi monta grogilasillista lempijuomaa.

– Rooli puski pintaan ja kovasti, varsinkin kesäaikaan, kun ravintolassa pyöri kesäasukkaita ja muita satunnaisempia asiakkaita. Jos ei joku sattunut Suloa tuntenut, niin varmasti hän kävi esittelemässä itsensä: ”Olen Sulo Kokki Konginkankaalta ja joisin giniä greipillä.”

Tavalliselle maaseudun miehelle elokuvarooli oli iso asia.

– Mietihän itse, miten siinä ylpeys kasvoi, kun pääsi osaksi elokuvan tekoon. Siinä sai tutustua oikeisiin filmitähtiin. Sellainen Sulosta itsestäänkin sitten hänen omassa päässään tuli.

Elokuvarooli pysyi mukana elämän loppuun saakka.

– Rooli oli vissiin se, joka sitä veti eteenpäin. Sulo nautti ihmisten kanssa juttelusta ja siitä, että tajusi olevansa jotain muuta kuin kuulija. Tokihan hänellä meni tarinoissa sotajutut ja elokuvaroolit välillä sekaisin, mutta se ei tahtia haitannut. Sulo ratsasti Mikon kaveruudella ja pääsi sen varjolla tavallaan aika pitkälle.

Hokkanen asui monessa eri paikassa muun muassa Peräpohjalla ja Häkkilässä. Viimeiset ajat Hokkanen asui sanomansa mukaan täysihoidossa, eli Konginkankaan vanhainkodissa.

Mankisenmaa ei nähnyt Sulon koskaan tuoneen mukanaan omakeittämää ainetta.

– Mutta kyllä se kuulemma nuoremmalla iällä sitäkin osasi keittää. Olen kuullut, että Surmanluodeissa Sulo toimi asiantuntijana siinä kuuluisassa pontikankeittokohtauksessa. Se oli ihan aitoa hommaa, mitä elokuvaan filmattiin. Mikko osasi löytää asiantuntijat määrättyihin hommiin.

Kun on vaarallinen työ, on miehellä vaaralliset huvitkin, oli Sulo sutkauttanut. Vaikka Mikon elokuvissa Sulo laitettiin tukkilaisen tai metsätyömiehen rooliin, niin oikeassa elämässä hän työskenteli laturina räjäytystyömailla.

– Tässä kirkollakin hän on ollut talojen pohjia räjäyttelemässä.

SULO SAIRASTUI keuhkosyöpään. Tästä huolimatta tupakka paloi suupielessä ja aivan loppuun asti. Killingissä hän kävi vielä muutama viikko ennen kuolemaansa.

– Ei sillä tahtonut enää ilma kulkea. Kerran minä sanoin hänelle, että minä oon saanut soittaa sinulle taksin ja ambulanssin, niin nyt on semmonen homma, että sitä viimeistä autoa en halua sinulle soittaa! Ja se usko minua. Eikä siinä mennyt kuin kahta kuukautta kun hän sitten menehtyi. Minä sain sekoittaa parissakymmenessä vuodessa eräänkin ginin greipillä. Tai niin kuin Sulo sanoi: ”Kini reipillä.”