Mummo nosturin ratissa herättää kunnioitusta työmailla

Biotuotetehtaan työmaalla työskentelee hurja nainen. Suomesta ei löydy toista 71 –vuotiasta, joka toimisi nosturinkuljettajana. Leena Vaarala käyttää nosturia siinä missä sukkapuikkojakin.

Sodankyläläinen Leena Vaarala on rautaisessa kunnossa oleva eläkeläinen. Mieli ja kroppa on siinä jamassa, että työelämä kutkuttaa, vaikka eläkepäiviä voisi jo viettää.

– Jäin eläkkeelle vuonna 2008. Pian alkoi jo tuntua siltä, että jotakin järkevää pitäisi tehdä. Olin vuodesta 1982 Pekkaniskalla nosturinkuljettajana ennen eläkkeelle siirtymistäni. Sitä ennen ajoin puutavaraa kahden vuotta. Ei minusta olisi ollut tarjoilijaksi tai kaupan kassalle, Vaarala kertoo ja miettii, että koneenkuljettajan työ on geeneissä. Hänen isänsä ajoi sota-aikana puutavaraa Petsamosta.

Eläköitymisen jälkeen Vaarala ajoi taksiluvan, siivosi talven verran poroteurastamoa ja kävi hoitamassa vanhuksia.

– Sitten sain tietää, että Kevitsan kaivokselle koulutetaan dumpperikuskia.

Työvoimatoimistosta kerrottiin, että paikka ei ole eläkeläiselle tarkoitettu, vaan hommaan haetaan työllistämistukikelpoista henkilöä.

Työvoimaneuvoja kertoi, että Havator etsii kuskia. Vaarala soitti seuraavana päivänä Havatorille ja sitä seuraavana hän meni näyttäytymään. Vuosi oli 2011.

– Olisin saanut jäädä töihin heti, mutta enhän minä voinut, kun ei ollut työvaatteita eikä mitään mukana.

VAARALA KULJETTAA biotuotetehtaalla yhtä Havatorin 33:stä nosturista. Nosturi on viisitonninen, jossa on 17 metriä pitkä puomi. Hän nostaa 12 -metrisiä palkkeja tuotantolaitokselle tulevan rakennuksen sisällä.

– Minä rakastan ahtaita paikkoja, sillä työ on millimetrin tarkkaa. Minulla kun ei ole hermoja laisinkaan, niin ei mene sitten sormikaan suuhun. Kärsivällisyyttä riittää ahtaissa paikossa kyllä. Nostan kannatinpalkkeja putkille, ja miehet hitsaavat ne kiinni. Olen asentanut palkkeja niin paljon, että tiedän jo mihin ne tulee. Minulla on liettualaiset asentajat työtovereina, eikä me puhuta saankaan yhteistä kieltä. Ei meillä ole ollut mitään hankaluuksia, vaan hyvin on homma toiminut. Välillä puran kuormia ja sen sellaista. On sanottu, että Leena laitetaan sellaisiin paikkoihin, johon kukaan muu ei lähde.

MUMMO AUTONOSTURIN pukilla herättää hämmästystä. Miesvaltaisessa työssä on välillä katsottu pitkään, ei kieroon, ei paheksuen, ei väheksyen.

– Kyllähän ne katsoo, kun mummo purjehtii paikalle. On sanottu, että olen kova jätkä. Kun tulin tänne Äänekoskelle, niin yksi myös eläkkeellä oleva kirvesmies tuli kysymään kauanko olen nosturia ajanut, kun tuntuu käyvän tuo työ.

On ihan pakko kysyä: miten kansa- ja rippikoulun käyneestä naisesta tuli nosturinkuljettaja?

– Elämä koulutti kovalla kädellä, siitä se kumpusi. Työ on opettanut tekijäänsä. Koneet ovat automatisoituneet vuosikymmenten saatossa. Kun tulin biotuotetehtaalle pomo kysyi, että onko kone tuttu. Sanoin, että en ole ikinä nähnytkään. Hän näytti mistä mikäkin pelaa, ja se oli sillä selvä. Taidan olla vissiin luonnonlahjakkuus, Vaarala tuumaa.

TYÖNKUVA ON muuttunut. Vaarala kertoo, ettei raakaa voimaa enää tarvita.

–Jos koneet eivät olisi kehittyneet, niin tuskin minä enää jaksaisin tätä työtä tehdä. Ennen jouduin nostamaan 25 kiloa painavia tukijalan tassuja puolentoista metrin korkeuteen. Tänä päivänä ei tarvitse irrotella ja nostella mitään painavaa.

Vaarala on nähnyt vaikka minkälaista työmaata. Biotuotetehdas ei toimittajan epäilyistä huolimatta ole suurin työmaa missä Vaarala on työskennellyt.

– Pietarin lähelle rakennettu dieselmoottoritehdas taisi olla suurempi. Olen ajanut nosturia jopa Punaisella torilla. 160 -tonninen kone on suurin mitä olen pyörittänyt. Kevitsan kaivostyömaa oli myös haasteellinen mutta hyvin mielenkiintoinen työmaa.

TYÖN LUONTEESEEN kuuluu nosturin kopissa odottelua. Ahkera ei lepää laakereillaan odotellessaankaan. Vaarala kertoo, että yleensä mieskollegat ottavat odottaessa torkut tai lukevat kirjaa. Vaarala kutoo puikot sauhuten.

– Kun putkia hitsataan paikoilleen, minä kudon Lapin sukkia ja lapasia. Eilenkin sain kudottua pitkävartiseen sukkaan varren, Vaarala sanoo ja esittelee komeita ja värikkäitä kirjoneuloksia.

Työ biotuotetehtaalla alkoi juhannusta edeltävällä viikolla ja työtä riittää ainakin kuluvan vuoden loppuun saakka. Vaarala asuu Hotelli Keiteleessä ja nauttii olostaan.

– Eihän minulla ole koskaan ollut näin luksusta. Aamulla on puuro valmiina ja illalla voin istua valmiiseen pöytään. Toin Sodankylästä tullessani ompelukoneen jolla ompelen lapasiin fleecevuoret. Käyn lenkillä ja nautin olostani. Enhän minä ole näin helpolla päässyt moneen vuoteen, Vaarala tuumaa.