ÄKSän päätoimittaja Marjo Steffanssonin kirjapalautuksesta ja tunnutuksesta tulee tänään tasan kymmenen vuotta kuluneeksi. Anteeksi on annettu, rikos on vanhentunut ja suomalaisen merkkiteoksen tarina jatkaa yhä kulkuaan. 10. lokakuuta liehuu siniristilippu suomalaisen kirjallisuuden merkiksi ja kunniaksi.
Telakkakadun koulu vuonna 1978.
Äidinkielen opettaja Niilo Nuutinen jakaa luokkani kahdeksannen luokan oppilaille Aleksis Kiven teoksen Seitsemän veljestä. Hän kertoo, että se on suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos. Kirja on kovakantinen, kannet viininpunaiset ja teoksen nimi ja tekijä painettu kanteen ja selkämykseen kultakirjaimin. Se, mihin puberteettia pahimmillaan potevan luokan huomio kiinnittyy on kirjan paksuus: 342 sivua! Ei kuvia. Aikaa lukemiseen annetaan kuukausi. Aleksis Veljen seitsemän kivestä kiinnostaa kuin kilo kiviä, ja luokan pojille voimme laittaa lisää painoa kivirekeen jota läksyksi kutsutaan.
Kuukausi.
En muista luinko kirjan kannesta kanteen. Mutta voin kuvitella, kuinka huokaukset syvenivät kuukauden huvetessa käsiin. Liekö luku-urakasta tullut pakkopullaa, sillä kansien väliin tuotettu teksti oli käsittämättömän pitkäveteistä mongerrusta. Miten opettaja Nuutinen testasi sen, onko kirja luettu, sitä en saata enää muistaa
35 vuotta.
35 vuotta sitten olin kahdeksasluokkalainen. Kirjan juoni ja henkilöt ovat tulleet tutuksi oikein hyvin ja on tunnustettava, että tämä on tuskin vuoden 1978 luku-urakan ansiota. Olen katsonut Seitsemän veljestä telkkarista useampaan otteeseen. Sen, missä Edvin Laine näytteli Juhania ja sen missä Äänekosken oma poika Jartin Tero näytteli Eeroa. Olen katsonut myös Speden Noin seitsemän veljestä ja lukenut lapsilleni useaan kertaan Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä.
Osaan luetella veljesten nimet vaikka unissani. Osaan laulaa Laulu oravasta kaikki säkeistöt ulkoa. Paikat Jukola, Impivaara ja Toukola ovat tuttuja, muistan tarinan eläimet: Killi ja Kiiski sekä hevonen nimeltään Valko ovat painuneet tajuntaani ikuisiksi ajoiksi. Teos on jättänyt jälkensä ja on todellakin sitä, mitä Nuutinen meille kahdeksasluokkalaisille valisti: suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos!
(juttu jatkuu kuvan alla)
Tunnustus.
Kirjahyllystäni löytyy Seitsemän veljestä. Se on kansiltaan viininpunainen ja siinä on 342 sivua. Kansilehden avattua sivulle on leimattu teksti: PERUSKOULUN YLÄASTE SUOLAHTI
Kirja on jäänyt syystä palauttamatta.
Vien kirjan Telakkakadun koulun äidinkielen lehtori Annikki Siljorannalle. En joutunut jälki-istuntoon, vaikka jo ennätin sitä hetken toivoa. Päivä palautukselle on hyvä, sillä 10. lokakuuta vietetään suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivää.
– Rikos on vanhentunut, Siljoranta sanoo vakavana ja pyörittelee kirjaa käsissään.
Vuonna 2013 Seitsemää veljestä ei peruskoulussa enää lueta kannesta kanteen. Eikä tätä vuoden 1969 painosta käytetä opetusvälineenä.
– Luemme kirjasta pätkiä. Jaamme roolit ja esitämme vuoropuheluita. Kokonaisen teoksen lukeminen ei kuulu opetussuunnitelmaan, mutta sisältö ja henkilöt sekä juoni käydään läpi, Siljoranta kertoo.
Kiitos ja anteeksi!
Tunnustus – taas.
Mieli on kepeä, mutta hiukan vielä kaihertaa. Olisi toki voinut palauttaa samalla kertaa sen ysiluokalla kahlatun ja kirjahyllyyni unohtuneen Ilmari Kiannon teoksen Punainen viiva.
10.10. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä
