Keitelejazzien vertaaminen muihin pieniin, keskisuuriin tai isoihin musiikkitapahtumiin ympäri Suomea on kääntynyt yllättävästi oman äänekoskelaisen musiikkitapahtuman eduksi! Täällä yleisö pääsee lähelle artistia ja artisti voi kokea jotain, mikä on mahdollista vain täällä kauniin luonnon ja hyvätapaisten musiikkia rakastavien ihmisten keskuudessa.
Kesän 2019 avajaiskonsertissa tämän ainutlaatuisen tunnelman pääsi jälleen kokemaan melko runsaslukuinen yleisö sekä kolme legendaarista suomalaisyhtyettä.
Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit, Lataamon Laulajat, Keinuva Lahna, Eternal Flesh, Euthanasia – kuullostaako tutulta? Itselle kuulostaa kaksi ensimmäistä. Y.U.P.han on se toinen suuri keskisuomalainen yhtye suomalaisen rock-historian kurssilta.
Keitelejazzin avauksessa Jarkko Martikaisen yhtye Luotetut Miehet hyödynsi YUP:n tutumpaa materiaalia odotetun tehokkaasti. Saimme kuulla nuo värisyttävät hitit “Rakkaus on pesti hulluuteen”, “Homo Sapiens” ja “Meitä odotetaan mullan alla” asiaan kuuluvalla poskettomalla patetialla muun muassa. Ainakin omille huulilleni ilmestyy aina hymy, kun vastaanotan Martikaisen sanoituksien kaikuja pääni sisällä.
Tämä Martikaisen yhtye olisi minusta hyvä valinta tulevan euroviisun esittäjäksi. Yhtyeen stemmalaulu kuulosti sen verran komealta jo heti avausbiisissä “Kesäloma kellarissa”. Konsertin lopun “Ei toivotut laulut” olisi puolestaan vertaansa vailla missä tahansa laulukilpailussa maan päällä. “Voi olla, että saan niskaan kylmää vettä ja parvekkeelta perään huudetaan. Etkö jo lähde muualle taivaan tähden muualle ei toivottuja lauluja laulelemaan!”. Kyseiseen kappaleeseen kuuluu myös kitaristi, mandolinisti Anssi Salmisen mehevä viulukomppaus. Martikaisen kansanomaiset laulumelodiat ovat aina mukavasti kiemurtelevia ja olen kuulevani niissä selvää kelttiläisen musiikin vaikutusta.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Tavallista suurempaa
Jos jotain suomalaista tavallista suurempaa yhtyettä voi mainita legendaariseksi, niin toinen keskiviikon esiintyjistä Broadcast on sitä. Edu Kettunen, Kim Lönnholm ja viime vuonna edesmennyt Esa Kaartamo ovat jo sinänsä yhdessä ja erikseen aikamoinen narratiivi Suomen kevyen musiikin historiassa, mutta myös muut yhtyeen pitkäaikaisista jäsenistä ovat jättäneet ison jäljen suomalaiseen rytmimusiikkiin. Varsinkin Jarmo Nikku ja Masa Maijanen tunnetaan monista eri yhteyksistä ja työskentelystään studiomuusikkoina.
Vieressä istuneen hippitytön mielestä Broadcastin musiikki ei oikein istu jazzfestareille. Omasta mielestäni 7-henkinen Broadcast sopii täydellisesti juuri tähän iltaan. Itse olin 16-vuotias lukiolainen, kun Broadcast nousi yleiseen tietoisuuteen You break my heart hitillään. Yhtyeen laulaja Lönnholm oli tuolloin samanikäinen eli varsin nuori vaativiin laulusuorituksiin kuten You break my heart oli. Harva tuolloin uskoi, että kyseessä oli suomalainen yhtye. Ei moni usko vieläkään. Itse olin jo unohtanut myös Pacific-biisin tarttuvuuden ja hienot sointukulut.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Broadcastin musiikin erikoispiirre on mielestäni se, että mukana ei ole puhaltimia, vaan paljon kitaroita ja stemmalaulu, joka väistämättä tuo mieleen amerikkalaiset länsirannan yhtyeet Eagles etunenässä. Bändin musiikki kuulostaa lopulta rythm&bluesilta. Joka puolestaan sopii varsin hyvin Keitelejazzeille.
Broadcastin laulusolisti Kim Lönnholm on yhä kovassa vedossa. Iltalehden vuoden takaisessa jutussa Lönnholm puhuu taaksejääneistä terveysongelmistaan ja kovasta palostaan esiintymislavoille. Itse en näe mitään estettä Lönnholmin paluusta vaikka toistamiseen Keitelejazzeille. Broadcast tai “Kaartamo/Kettunen/Lönnholm Tuotanto” voisi mielestäni varsin hyvin hyödyntää myös jäsenistönsä musiikkituotantoaan keikoillaan. Kuulisin mielelläni vaikka “minä olen muistanut”-biisin tai minkä tahansa Kettusen sadoista tarinoista Broadcast tulkintana. Tältä porukalta ei biisit lopu: Lönnholmillakin Gramexissa yli 200 000 merkintää!
Kovassa vedossa myös JK
Jazzien keskiviikkoilta tarjosi useita hienoja mieleenpainuvia hetkiä. Yksi niistä oli, kun J.Karjalainen kevein askelin hyppäsi laulamaan tulevasta kesäyöstä punaisessa paidassaan. Aivan kuin hän olisikin laulanut juuri tästä alkavasta yöstä tai ehkä sittenkin siitä vuoden 78 kesäillasta jossain hietsun lupiinipuskassa. Oikeastaan kaikki JK:n biisit ovat varsin nostalgisia ja tähän retroiluun on mukava kuulijankin uida mukaan.
Karjalainen soitti useasti huuliharppua ja kitara tuotiin hänelle lavalle vasta neljännessä laulussa. Melko jäljittelemätön on myös Karjalaisen laiska laulutyyli, jossa joskus sanatkin lausutaan mystisin merkityksin tai lauseet jää vajaaksi. Maarit on toinen ääriesimerkki laiskasta laulutyylistä, joka toisinaan ärsyttää.
Ensimmäiset laulut olivat kuin paluuta esiintyvän muusikon alkuaikoihin. Monta laulua myöhemmin JK sanoikin yleisölle, että paras musiikki tulee aina alkuajoilta. Hän nautti selvästi Keitelejazzin tunnelmasta ja välillä tuntui, ettei mies meinannut pysyä housuissaan. Klassikkobiiseissä yleisö lauloi aina spontaanisti mukana. Yleisö antoi innoissaan aplodeja myös muusikoiden sooloille.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Viimeinen JK kappale oli Karjalaisen ensimmäisen levyn viimeinen kappale: Kolme cowboyta. Siinä sai jälleen yleisö laulaa sydämensä pohjasta laulua joka löytyy melkein jokaisen koulun musiikin laulukirjasta. Karjalainen yritti auttaa huonomuistista yleisöä laulun eteenpäinviemiseksi, mutta tarttui sitten huuliharppuunsa soittaakseen sooloa ja kertosäkeen yhteislaulun jälkeen soittivat sooloja muutkin.
Oliko se tässä? No ei. Yleisön jo poistuessa keikkapaikalta JK tuli vielä lavalle toistamiseen vetämään ylimääräistä biisiä. Olimme jo alueen ulkopuolella. Istuuduimme hippitytön kanssa häränvirran puiston nurmikolle kuuntelemaan etäistä kappaletta villeistä lupiineista.
Teksti: Jori Mäenpää
Kuvat: Marjo Steffansson
