Tästä piti tulla ihan tavallinen haastattelu, mutta sitten tästä tuli jotain ihan muuta, kun tapasin itselleni merkittävän henkilön. Aulikki Oksanen, tämä lyyrikoiden kuningatar on Keski-Suomen Opistolla lausujainleirin luennoitsijana sekä vieraana. Kun me äänekoskelaiset haluamme ”omia” asioita itsellemme vaikka väärän koivun kautta, niin tässä onnistuminen hipoo jo melkein maalia.
Väärän koivun alla tavattiin ja Aulikilla (saan sinutella) on sormessaan ketunpääsormus. Onko Eila Minkkinen sinulle tuttu henkilö?
– On. Mistä arvasit?
Kun näin Peter von Baghin Mikko Niskanen-dokumentin kiinnitin huomioni Aulikin sormessa komeilevaan sormukseen. Sormus on konginkankaalaisen hopeasepän ja kuvanveistäjän tekemä.
– Mä hommaan vielä kettukorvikset! Kun mä seuraavan kerran tapaan Eilan, alan hinkuamaan niitä sillä ne ovat kaipuun kohteena. Meillä on ketun kautta yhteys.
Vuonna 2005 Aulikki osallistui opiston lausujainleirille.
– Silloin tuossa saunalla, Suojärven rannalla syntyi runoteksti: Suolahdella, jonka jätin kurssilaisille tervehdykseksi ilmoitustaululle. Siitä sen poimi talteen Tuomo Holopainen ja hän kiikutti sen säveltäjä Juha Mäntylälle. Niin siitä syntyi laulu. Se on liikuttanut minua suuresti, sillä sävellys on niin hieno.
(Laulusta tuli minulle merkityksellinen koska asun Suojärven rannalla.)
– Lue sanat,niin tiedät mitä mä oon ajatellut tuossa rannalla.
”Aina kun koittaa uusi huomen
rannoilla rakkaan sydän-Suomen.
Muistelen sinua, auringon hunaja,
apilan tuoksu, angervon mesi.
Suojärven silkkinen rantavesi.
Sauna vei puolet huolistani,
itikka itki puolestani, kuljetti pilvien kuvaelma,
tuuditti koivikon äidin helma.”
Aulikki on kotoisin Pylkönmäeltä, sydän-Suomessahan sekin paikka. Hän tuntee nämä seudut itselleen rakkaaksi. Sana Äänekoski ja Konginkangas herättävät aistit kuulemaan ja näkemään.
– Täällä on mun alkuperäinen ja mulle ominainen sielunmaisema. Puhuttu kieli on salaperäisellä tavalla sidoksissa tähän maisemaan. Tämä on melodinen kieli ja tapa millä kieli kuljettaa sisäisiä soinnutuksia on lähtöisin lapsuudenkodista. Täällä kieli on soljuvaa, sointuvaa ja kumpuilevaa aivan kuin maisema.
Vähän aikaa äänekosken miniänä
Aulikin ja Mikko Niskasen rakkaus oli kuumaa. Aulikki rakastui päätä pahkaa itseään 14 vuotta vanhempaan Niskaseen, kun kuvattiin elokuvaa ”Elokuva jalostavasta rakkaudesta” jonka pääosaa esittää itse ohjaaja Mikko Niskanen. Hän vikittelee elokuvassa nuorta avustajaa, Anjaa.
– Mä olin Anja ja niin siinä kävi kuin elokuvissa, että meistä tuli pari kolmeksi vuodeksi. Vuosi oli 1966, mä olin tavannut kesällä italialaisen kirjailijan nimeltä Alberto. Hänen piti hakea minut marraskuussa matkalle New Yorkiin ja maailmalle. Tuli kutsu koekuvauksiin ja tuli umpirakastuminen ja multa jäi Alberton kanssa matka matkustamatta. Kun Alberto tuli marraskuussa Suomeen niin mä olin jo kylmennyt. Alberto joutui palaamaan marraskuun räntäsateesta Roomaan.
Rakkaus oli aitoa ja Mikko oli Aulikille suuri rakkaus.
– En kadu koskaan sitä aikaa se oli semmosta nuoruuden suurta mutta vaikeaa hurmiota. Siltä ajalta jäi elämään paljon rakkauslauluja. Kirjoitin laulun Sinua, sinua rakastan Mikon Asfalttilampaat-elokuvaan. Se on runoilijalle hieno kokemus, kun laulu kulkee läpi vuosikymmenten ja elää kauemmin kuin tekijät itse. En olisi silloin mitenkään voinut suosion määrää ja laulun tietä. Minulle oli onni, että laulun säveltäjä Kaj Chydenius esitti laulun, sillä hän tulkitsee sen lähtemättömällä tavalla.
Voidaanko me äänekoskelaiset omia tämän laulun itsellemme, sillä sehän on kummunnut Käpykolossa vietetyistä onnen hetkistä?
– Kyllä sen voi pitää tavallaan omana mutta yhteisenä. Suolahti-laulu on teidän, sovitaanko näin.
Monet Aulikille tärkeät ovat matkanneet syvimpiin metsiin, kuvataiteilija Kari Jylhä toukokuussa ja säveltäjä Otto Donner kesäkuussa. Tämä laittaa mietteliääksi.
– Jos voi jonkunlaista balanssia saada, niin parasta on kuin maailmaan syntyy uusia lapsia. Minulla on uunituore lapsenlapsi ja minä mummo se vaan leuhotan runoja lausumassa pitkin kyliä. Olen nauttinut täällä joka hetkestä. Pulahdan järveen ja saunon huljakasti, Suojärven vesi on oikeasti silkkistä.
Aulikki tekee tekstejä myös tämän päivän laulajille, muun muassa Vuokko Hovatalle. (Hovatan juuret ulottuvat muuten Suolahteen)
– On ollut tavattoman mieluisaa ja mukavaa tehdä asioita nuoremman polven kanssa. Vuokolla on ääni kuin metsäpurolla ja Kerkko Koskinen ja Tuure Kilpeläinen ovat säveltäjänä niin erilaisia, että minua aina kuumottaa kumpi herroista säveltää ja minkälainen sävellys syntyy.
Teksti ensin ja sitten sävel. Näin yleensä, mutta toki toisinkin päin. Poikkeukset kuuluvat elämään.
– Olen tehnyt tekstejä suomaisten klassisten säveltäjien sävellyksiin. Esimerkiksi Armas Järnefeltin Kehtolauluun olen tehnyt uudet sanat ja sanat Sibeliuksen pianoteokseen Romance des-duuriin. Niitä sanoja mä kirjoitin kaksi kuukautta, oli vaikeaa hahmottaa vokaalisia osuuksia ja etsiä sävellyksen maisemaa. Siitä syntyi laulu Menetetystä rakkaudesta. Sanoitin myös Toivo Kuulan Pohjanmaalta löytyneen sävellyksen ja siihen syntyi teksti yhdessä illassa: Sileäksi vasten sydäntä.
Laulurunoudessa pitää olla ilmaa ja nektaria. Aulikki ei voisi leikata veitsellä rajaa laululyriikoiden ja runojen väliin.
– Myös proosarunoa on mahdollista säveltää. Mulla aukeaa jo kohdussa mitä on tulossa. Joskus käy kuitenkin niin että mä aloitan kirjoittaa proosarunoa mutta kääntyykin kohdussa ja muuttuu laulurunoksi. Semmostakin voi tapahtua. Runo hakee itse oman tilansa. Runot ovat kuin villieläimiä eikä niitä voi komennella ja pitää sylissä. Runojen pitää antaa tulla lähelle, kuunnella, katsella ja olla alttiina.
Matkalla Suolahteen tapahtui mystinen sattuma. Linja-autossa istuessaan juuri Vihtavuoren kohdalla Laukaantiellä radiossa alkoi soimaan Aulikin Vuokko Hovatalle sanoittama laulu ”Helise taivas”
– Mä ajattelin että ”Ei! Älä helise, älä helise!” Todellisuus tuo näkökulmia lauluihin ja kaikkeen runouteen.
Aulikki kutsui itsensä luokseni kylään. Ensin uhitteli uivansa, mutta päätimme ottaa veneen alle. Minä tartuin airoihin ja kohta kaikui laulu ”Oi päivät setuvilla päijänteen”
–Tässä laulussa kuvataan keskisuomalaista maisemaa ja tunnelmaa paremmin kuin Keski-Suomen kotiseutulaulussa, Aulikki tuumaa ja huokaa.
Onko muuta? Lisää kosketuksia kenties?
– Mun tyttärenpoikani Otto Ahonius on Rudolf Ahoniuksen, tuon Suolahden asemapäällikön, jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Tämäkin asia liittää minut tänne.
Marjo Steffansson
