Eräänä talvisena päivänä katsoin kuinka ylväs talo seisoi mäen laella. Ympärillä uusi lumi ja maisema oli kuin postikortista. Talo oli pimeä, muovit ikkunoissa. Koti oli vasta rakenteilla. Kannoin pöydän ja tuolit sisään. Asetin ne siihen mihin ruokapöytä kuuluu laittaa, suuren ikkunan eteen. Laitoin maton betonilattian päälle, kynttilöitä ympäriinsä valaisemaan pimeää taloa. Pöydälle koristeeksi valkoinen liina ja siniset servetit. Kannoin höyryävän ruuan pöytään. Siinä istuimme koko perhe vielä keskeneräisessä kodissa takit päällä juhlistaen rakkaan kotimaan itsenäisyyttä. Kaksi kynttilää ikkunalla.
Miten toisin kaikki voisikaan olla. Ei olisi ollut juuri tätä mäkeä, taloa, ei ruokapöytää tai höyryävää pataa. Ei lapsia eikä postikorttimaisemaa. Minulle vain kerrottuna tuttu, taistelu itsenäisyydestä. Siitä on kiittäminen heitä, jotka uhrasivat kotinsa, vaimonsa, lapsensa, tutun kotipihan ja turvalliset polut. Sotiemme veteraanit, joukossa minunkin pappani. He luopuivat monesta, liian paljosta, mutta tekivät sen syystä. Tantereet tömisivät suomalaisia isiä, nuorukaisia ja aviomiehiä. Sydän oli kodin lämmössä, kauniissa muistoissa. Ruumis oli sodassa, kylmässä ja viimassa. Siellä ei kysytty tahdotko jatkaa, oli mentävä ja taisteltava. Kotona vaimot ja äidit odottivat, pelkäsivät pahinta. Pappi ei ollut haluttu vieras kotinurkille. Lapset unohtivat miltä isä näyttää, mutta kaipasivat joka ilta päätä silittämään. Äidin käsi ja syli tulivat entistä tärkeämmäksi.
Meille monille niin vieras, kaukainen kertomus. Kuitenkin vain tovi taaksepäin ja päivät olivat totisinta totta. Unohdamme miten toisin kaikki voisikaan olla. Näemme kovasti vaivaa saadaksemme parempaa palkkaa, jos ei muuten niin unelmoimalla pikavoitoista. Haluamme hienomman ja kalliimman auton, uusinta vuosimallia kaikilla herkuilla. Panostamme vapaa-aikaan, jota tuntuu aina olevan kuitenkin liian vähän. Matkustamme maan ääriin, tuomme mausteita eri kulttuureista ja vietämme Kreikan matkamuisteloita. Kyllästymme ihmissuhteisiin ja luomme tämän ajan ”sotaorpoja”, rikkoutuneiden kotien lapsia. Uudistamme sisustusta ja vaihdamme käyttökelpoiset vaatteet uusiin tuon tuosta.
Itsekin näihin moniin sortuneena mietin kannattaako se? Millaisen perinnön minä jätän lapsilleni? Tahtoisin jättää jotain, mikä ei vaadi korjausta kymmenen vuoden välien tai huoltoa puolivuosittain. Enkä mitään, mikä häipyy muistoista ennen pitkää kuin etelänmatkan rusketus iholta. En dollareita, antiikkia enkä sielun haavoja. Haluaisin opettaa heille vapaudesta ja valinnoista. Haluaisin jättää lapsilleni tietoisuuden siitä, että ovat etuoikeutettuja elämään vapaana vapaassa maassa, puhumaan vapaasti, harrastamaan vapaasti, käymään kirkossa vapaasti ja tekemään työtä vapaasti. Ristin käteni ja pyydän, että lapseni osaisivat laskea päivänsä oikein ja valita vapauden.
Itsenäisyys on elämän mittainen matka. Siunattua itsenäisyyspäivää!
PIIA SOININEN
Valtuuston 3. varapuheenjohtaja
