Betoniyö (2013)
ÄKS-kriitikoista Jaana Tani innostui vertaamaan Betoniyön pääosan esittäjää Mikko Niskasen Pojat-leffassa homman hoitaneeseen Vesa-Matti Loiriin.
Saatiinpa tähän leffaan siis Äänekoski-kytkös! Toinenkin olisi ollut, mutta tällä kertaa kriitikot eivät sitä esille nostaneet.
JAANA TANI: XXXX
Ohjaaja Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin vuodelta 1981. Elokuva kertoo 14-vuotiaasta Simosta (Johannes Brotherus), hänen isoveljestään Ilkasta (Jari Virman) sekä poikien yksinhuoltajaäidistä (Anneli Karppinen). Tapahtumapaikkana on Helsingin betonilähiö, aikaa kuluu kesäinen vuorokausi.
Äiti on alkoholisoitunut, veli lähdössä istumaan vankilatuomiota. Tupakansavun ja kaljakassien keskellä helsinkiläisessä betonibunkkerissa ei valoa pilkahtele. Isoveljen tarinat uppoavat Simon ymmärtämättömään mieleen. ”Sellanen jätkä, joka ei enää toivo mitään, se ei kanssa pelkää mitään.” Ja Simo ei toivo – ainakin väittää niin.
Ulkoisesti toivottomalta elämä vaikuttaakin. Työttömyys, alkoholismi, rikollisuus ja välinpitämättömyys konkretisoituvat kaikkina aikoina samoin. Elokuva tuo kurjuuden ja lohduttomuuden esiin mustavalkoisena. Nuoren pojan epävarma mieli, yritys ymmärtää maailmaa, näyttäytyy unikuvina, etäännytettynä. On kuin poika itse ei voisi hallita tunteitaan ja todellisuuttaan.
Tarina kertoo toivottomuudesta, siitä, ettei huomenna ole mitään odotettavaa. Simo kuitenkin ihailee veljeään ja kantaa huolta yskivästä äidistään niin, että piilottaa tupakat.
Romaanin ja elokuvan lopussa Simon maailma romahtaa, kun veli ei enää muistakaan kertoneensa totuuksia maailmanlopusta ja skorpioneista. Romaanissa Simo lähtee ovet paukkuen ja seuraa loppuratkaisu. Elokuvan dramaturgia tuo esiin isoveljen, joka välittää.
Pirkko Saisio on itse osallistunut käsikirjoittamiseen ja dialogin rakentamiseen. Romaanista on poimittu oleellinen, jotakin on päivitetty nykyaikaan. Tarina oli 80-luvulla ajaton ja on sitä edelleen. Lohduttomuutta, pelkoa ja sitä seuraavaa yllättävää ja arvaamatonta väkivaltaa riittää.
Simo tuo erehdyttävästi mieleen Mikko Niskasen Pojat-elokuvan Jaken. Epävarma murrosikäinen, muutama finni naamassa. Ja sydämessä iso ikävä, rakkauden suunnaton kaipuu. Äiti.
HANNU LÖNNROTH: XXX
Betoniyö on saanut lähes kaikilta ammattikriitikoilta kiittäviä arvosteluja. Sitä on jopa kehuttu tämän vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Onhan siinä hyvätkin puolensa, mutta näin elokuvaharrastajan mielestä aivan parhaimmistoon se ei yllä.
Betoniyö on Pirjo Honkasalon ohjaama mustavalkoinen elokuva, joka perustuu hänen puolisonsa Pirkko Saision saman nimiseen romaaniin vuodelta 1981. Se kertoo 14-vuotiaan Simon (Johannes Brotherus) yhdestä vuorokaudesta betoniviidakossa. Mukana Simon elämässä ovat myös hänen isoveljensä Ilkka (Jari Virman), joka on vankilaan lähtöä odottava pikkurikollinen, sekä hänen äitinsä (Anneli Karppinen), paljon elämää nähnyt yksinhuoltaja.
Simon vuorokauteen mahtuu hyvin paljon erilaisia tapahtumia, kaljan hakua isoveljelle, viinan juontia naapurin homo-valokuvaajan kanssa ja jopa pohdintaa koko ihmiskunnan kohtalosta. Lopputulos on hieman sekava, tarkoitus on lienee kuvata myös ainaista hyvän ja pahan välistä taistelua. Betoniyön alkuperäiset 70-luvun tapahtumat on sovitettu nykypäivään, mikä myös hieman häiritsee.
Parasta elokuvassa on sen mustavalkokuvaus. Se tuo esille loistavasti betonilähiön helvetin, sen valot ja varjot. Onko ihmisten todella asuttava sellaisissa bunkkereissa? Kuvausta täydentää myös hyvin valittu musiikki. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan hyviä, varsinkin ensikertalainen Johannes Brotherus tulkitsee identiteettiään etsivää Simoa herkällä ja uskottavalla tavalla. Kun kyseessä on ns. taide-elokuva, se jättää paljon pohdittavaa katsojalle itselleen.
KINOMIKKO / MARKO: XXX
Arvostettu elokuva, eikä tätä voi toisaalta ihmetellä. Tosin pakkohan ei ole tykätä, vaikka ”ammattilaiset” tykkää. Mustavalkoinen elokuva jättää hieman ristiriitaisia ajantajufiiliksiä kun samalla puhutaan esimerkiksi huoltoasema ABC:stä. Joka tapauksessa elokuva herättää ajatuksia & tunteita, ja sehän elokuvien pointti onkin!
