ÄU:n keihäänheittäjän Jami Kinnusen matkakertomus vuodenvaihteesta. Kohteena Yhdysvaltain North Carolina, Chapel Hill. Matkaseuranana valmentajaisä Kimmo.
Lähdimme isän kanssa ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää tapaninpäivänä noin kahden maissa yöllä. Keli ulkona oli masentava, ja ei tuntunut yhtään, että olisimme menossa leirille joulukuussa. Pidemminkin tuntui että olimme menossa syksyn leirille. Jenkeissä sää oli ollut vähän lämpimämpää koko alkutalven.
Lentokentälle saavuimme ongelmitta ja myös turvatarkastuksen läpäisimme ongelmitta, ihme. Mitä nyt isän lonkkanivel, joka on titaania, hälyttää aina turvatarkastuksissa. Ja eiku ukko haarat levälleen kopeloitavaksi:)!
Ensimmäinen lento Helsinki–Berliini kesti parisen tuntia. Lento meni hyvin. Seuraava lento oli Berliini–Chicago ja lennon pituus vähän päälle yhdeksän tuntia. No, ei muuta kuin kunnon unet. Valitettavasti eihän se uni tullut.
Chicagon tullitarkastuksissa meni yllättävän kauan, kun eihän Jenkkeihin ihan noin vain mennä. Tämän takia myöhästyimme seuraavalta lennolta, minkä oli tarkoitus olla viimeinen. Lennolle Chicago–Raleigh pääsimme noin neljän tunnin odottamisen jälkeen ja perillä meitä odotti USA:n Keihäsguru, Suomen ja Äänekosken ystävä Jeff Gorski. Sama ”puolihullu” mies otti meidät myös vastaan viime leirillä. Erittäin mukava/ystävällinen/ toimelias mies, entinen keihäänheittäjä.
Kultan Keihas Project on pitkälti Jeffin ansiokkaan työn aikaansaannos. Jeffin ennätys on reilut 79 metriä vanhalla keihäsmallilla.
TÄLLÄ LEIRILLÄ minun oli tarkoitus treenata normaalisti muiden mukana ja toimia eräänlaisena ”apuvalmentajana.” Keihästä oli tarkoitus heittää, mutta ei niin kovilla tehoilla kuin muut leirin heittäjät.
Seuraavana päivänä heräsimme maailman ylivoimaisesti parhaimmista sängyistä! Väsyneet äänekoskelaisheput menivät aamupalalle ja sen jälkeen Jeff haki meidät leiripaikkojen valmisteluihin. Ripeästi rupesimme laittamaan paikkoja valmiiksi leiriä varten. Itse kävin salilla iltapäivästä hieman jumppailemassa isoimmat matkaväsymykset kehosta pois.
Illalla oli leirin avajaiset hotellin kokoustilassa. Urheilijoita oli paikalla noin 30 ja heidän ikähaarukkansa oli 10–25 vuotta. Mukana oli myös muutama vähän vanhempi heittäjä. Yhtenä valmentajana oli mukana isän aikaan heittänyt Tom Puktys. Tomin ennätys on 87,5 metriä. Erittäin mukava ja ystävällinen entinen huipputason keihäänheittäjä ja pureutui spesiaaliasioihin, joissa isällä välillä oli kieli keskellä suuta, kun ei oikein kaikki englannin kielessä ”auennut”! Isä on toisaalta ihmeellinen englannin kielen vääntäjä, ainakin jos katsoo koulutodistusten numeroita. Puhumalla rohkeasti englantia näköjään pärjää yllättävän pitkälle.
Jenkkiheittäjissä on eräs merkillinen asia. Urheilijoilla on järkenään käsittämätön kova fysiikka mutta tekninen osaaminen on varsin huonoa, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Voimaa kyllä löytyy niin tytöistä kuin pojistakin kuin pienestä kylästä, mutta sitä ei osata käyttää keihäänheittoon… Voi kuin ne sen osaisivat!
Keihäänheitto on kuitenkin teknisesti vaativin yleisurheilulaji. Vanhimmat pojat voittaisivat minut kaikissa testeissä punttisalilla, mutta leirin urheilijoista kukaan ei ole pystynyt lähelle minun keihästulostani. Joukossa oli pari urheilijaa viime vuoden leiriltä ja myös viime vuoden ryhmästä, joka vieraili Suomessakin Keihäskarnevaalien aikoihin Pihtiputaalla.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ tiedossa oli kevytmuotoista heittämistä ja lajiteknistä jalkatyötä paljon. Itse heitin vain pienestä alkuvauhdista, jonka jälkeen otin pienen rytmityksen ja heitin. Heitot kantoivat pienestä vauhdista samoille metrilukemille kuin mitä viime kesänä täydestä vauhdista heitetyt parhaat treeniheitot….
Pelottavan hyvin on oma heittämisen taso noussut ja harjoittelu on ollut hyvin ”purevaa”. Monipuolinen perusharjoittelu on mukavasti vienyt perustasojani eteenpäin.
Heittopäivän jälkeen treenasimme paikallisen koulun palloilusalissa. Ohjelmassa oli erilaisia kuntopalloheittoja, trillejä ja venytyksiä. Pallopeleissä huomaa selkeästi jenkkien kulttuurin, etenkin poikien amerikkalainen jalkapalloinnostus näkyy. Osataan pelata ja hyvin! Ja kovaa tullaan jokaiseen tilanteeseen, reiluin säännöin.
Illalla vielä treenasimme ulkosalilla erilaisia lajivoimaliikkeitä ja söimme paikallisen isännän valmistavaa grilliruokaa pimenevässä illassa.
Seuraavana päivänä oli leirin viimeinen treeni. Harjoitus sisälsi vähän heittämistä ja lajiteknistä jalkatyötä. Sen jälkeen leiri olikin pulkassa! Juuri kun me isän kanssa oltaisiin päästy vauhtiin!
North Carolinan yliopisto on korisfanille todellinen pyhiinvaelluspaikka. Katossa kun roikkuu yksi tietty paita.
LEIRIN JÄLKEEN majoituimme Jeffin luokse pariksi yöksi ja leirin kohokohta olikin vasta edessä. Nimittäin Jeff oli hommannut lakimies ystävän Donaldin kautta meille liput illan koripallo-otteluun, jossa vastakkain olivat paikalliset college-joukkueet. Kotijoukkue oli Tar Heels/North Carolina, yliopistossa on opiskellun muuan legendaarinen Michael Jordan, MJ, Air Jordan, 23, kaikkien aikojen paras koripalloilija. Tunnelma jo ennen peliin lähtöä oli todellakin huipussaan!
Kun areenalla vajaat 17 000 ihmistä huutaa, niin kyllä suomipojat tunsivat itsensä pieniksi. Isä kyllä keskittyi enemmän videointiin ja pelaajien urheilullisuuden ja pelitaitojen arviointiin, joista keskusteli innokkaasti Jeffin ja Donaldin kanssa. Numero 13 (J.P. Tokoto) jäi kahden pompun ja blokin jälkeen isän mieleen, kentän ylivertaisena urheilullisena pelaajana.
Katsomo ei ollut edes täynnä… MENO OLI AIVAN KÄSITTÄMÄTÖN! Tunnelma oli katossa koko pelin ajan! Oli torvisoittokuntaa, koiran näytöstä puoliajalla, cheerleadereiden esityksiä, kansallislaulut alkuun jne. Mahtava kokonaisuus, kokemuksena. Ja se täytyy sanoa että pallo liikkui kiitettävällä nopeudella kentän päästä päähän ja kyllä tummilla pojilla lähti donkit ja kaikenlaiset hypyt, blokit kohtuullisen kevyesti! Vaikka kyse oli vasta yliopistokoripallosta!
Ei ihme että USA on maailman paras koripallomaa. Koripallokulttuuri on aivan uskomaton ja lajin historia/asema Jenkeissä on sanoinkuvaamaton. Nyt minäkin sen pääsin todistamaan… mutta kyllä NBA-peli olisi hieno nähdä jossain vaiheessa elämääni.
Pelin jälkeen pääsimme lähtemään kotia kohti heti, vaikka paikalla oli 17 000 ihmistä ja poliisit ohjaamassa liikennettä. Liikenne sujui nopeammin kuin vaikka Jypin pelin jälkeen. Yhtään emme joutuneet odottamaan ja pääsimme heti lähtemään Jeffin taloa kohti.
Kotijoukkue Tar Heels voitti UNC Wilmingtonin 16 923 katsojan riemuksi 84–51. Vaaleansinisessä paidassa pallon perässä Kennedy Meeks. Ottelun tähti, legendaarisen NBA-tähden Bob McAdoon sukulaispoika James M. McAdoo (nro 43) seuraa vierestä. McAdoo kerästi tässä pelissä tehot 23/10.
UUSI VUOSI MENIKIN dartsia pelaillen ja pitihän siitä ottaa USA–Suomi-skabat. Todd Odgen, minun ikäinen heittäjä, ennätys vajaa 65 metriä ja Jeff vastaan minä ja isä. Isän piti taas ottaa tämäkin ”numerolappu” rinnassa ja keskittyi jokaiseen heittoon niin, että tunteet jo hieman siinä ”kuumenivat”, mutta lopulta ”ylivoimainen” voittohan sieltä tuli! Minun viimeisen heiton myötä:) Tupla-10 eka tikalla!!
Vuoden ensimmäisen treenin teimmekin Jeffin kotisalilla, Ensin pelailin vähän korista alkulämmöksi, mikä ei ollut ihan yhtä hienoa katseltavaa kuin edellisenä iltana. Jeffin luona heitin ”moukkua” eli kilon painoista heittopainoa eri variaatioista ja salilla teimme normi pumppi- liikkeitä ja vähän lajivoimaa. Takapihalla heittelin myös vähän kuntopalloa.
Illalla pakkaukset ja viime hetken hätäiset tuliaisten tilaukset ja seuraavana päivänä olimme valmiita palaamaan Suomeen. Jeff teki meille aamupalan valmiiksi ja hyvästien jälkeen, Jeff vei meidät lentokentälle.
Lennot myöhästelivät vähän taas kotimatkallakin, mutta jäipähän enemmän aikaa tuliaisten hätäiseen etsimiseen lentokentältä. Ja se täytyy todeta, että Chicagon lentokenttä, se on TODELLA ISO! Junalla joutuu matkustamaan kentällä terminaalista toiseen.
LEIRISTÄ PÄÄLLIMMÄISEKSI jäi mieleen urheilijoiden fyysisyys, juoksuvoima, kohtalaisen huono heittotekniikka mihin ei ole panostettu, vaan ainoastaan voimaan!! Eihän siinä mitään väärää ole, mutta heittämään pitäisi oppia ennen kuin sitä voimaa alkaa todella kehittämään ja liikaa. Voiman hankinta näkyi myös esim. kuntopallon heitoissa ja osaharjoitteissa, tietynlaisena jäykkyytenä, rentouden puutteena ja vajaina liikeratoina.
Koripallopeli oli yksi elämän hienoimpia kokemuksia ja varmaan jääkin yhdeksi sellaiseksi. Ei sellaista peliä pääse ihan joka päivä kokemaan.
Ystävällisyys toisia ihmisiä kohtaan on edelleen meille (lue isän) kaltaisille junteille edelleen ihastusta herättävää. Jenkit tukevat ja kannustavat kyllä ihan oikeasti todella toisiaan, eikä vaivuta ”suomalaiseen synkkyyteen” vaan superlatiiveja ”lentelee” ilmassa, kun vähänkään on aihetta.
Kulttuuri on monella tapaa erilaista Amerikan maalla.
ENSI VUODEN LEIRI on todennäköisesti tammikuussa ja se tulee olemaan Louisianassa. Eli luvassa on lämmintä keliä, toivottavasti. Nyt vaan paljon perustreeniä kohti kesää, yo-kirjoitukset, terveenä pysymistä ja MM-U20 EUGENE, USA, on seuraava mahdollinen vierailu ”rapakon” taakse. Ensimmäinen suuri tavoite oman urheilijapolkuni varrella.
Urheilullista kevättä kaikille ÄKS:n lukijoille!
Hienoa, Jami! Olen ylpeä sinusta. Upea matkakertomus ja sujuvaa tekstiä. Seuraan mielenkiinnolla, mihin vielä yllät taitoinesi. terv. entinen opesi Marjatta