Haltin huiputus – Matka Suomen katolle moottoripyörillä

Syksyinen reissu Suomen korkeimpaan kohtaan jylhien maisemien läpi moottoripyörien selässä oli unohtamaton kokemus. Vuosien perinne jatkui viime elokuussa Haltin matkalla.

Kymmenkunta vuotta sitten kävimme Ilpon kanssa hakemassa moottoripyörillä Saariselältä Jänkhällä Jytisee -paidat.

Samalla reissulla patikoimme Iisakkipään laelle, missä saimme herätyksen. Emme tuoneet reissulta mitään kivitauluja kuin Mooses vaan ajatuksen, että vuoden välein, aina elokuussa, nousemme pyörille ja ajamme pohjoiseen, laitamme ratsut tauolle ja patikoimme muutamaksi yöksi maastoon.

VIIME ELOKUUSSA OLI vuorossa Halti ja Suomen korkein kohta. Olimme harkinneet erilaisia reittivaihtoehtoja. Matka Kilpisjärveltä Haltille tuntui liian pitkältä, joten päätimme ajaa Norjan kautta Haltin taakse ja nousta sieltä Guolasjärven kautta.

Matkaan lähdimme ajan kanssa ja ensimmäinen yöpyminen suoritettiin hotelli Palomestarissa Kemissä. Soittoravintolassa suoritetun ruokailun jälkeen tutustuimme jalkaisin vanhaan kaupunkiin ja meren rantaan, mistä näkyivät muun muassa sähköä jauhavat tuulivoimalat.

Seuraavana aamuna polkaisimme vauhtiin ja ennen Kilpisjärveä ylitimme Suomen maanteiden korkeimman kohdan, 565 metriä. Yön vanhoiksi pääsimme Kilpisjärven retkeilykeskuksessa hyvän aterian, saunan ja iltakävelyn voimin. Tuumimme, että siinä olisi hyvä tukikohta tulevaisuudessa lyhyille patikoille, jos pitkät päivämatkat eivät enää selälle sopisi.

Aamukävelyllä katselimme tiellä käveleviä poroja, joilla ei ollut kiirettä. Rekat joutuivat hiljentämään kävelyvauhtiin ja melkein puskemaan luupäät sivuun. Sää oli pilvipoutainen. Tankkasimme pyörät ja hankimme retkitarvikkeet, lähinnä syömiset paikallisesta siirtomaatavarakaupasta ja lähdimme Norjaan.

Kuljettava tie ei ollut kovin hyvä kuntoista. Perille ja takaisinkin selvittiin silti kunnialla.

Hyvin menee!

PIAN MAISEMAT muuttuivat jylhiksi ja purot valuttivat vettä korkeuksista. Skibotnista pohjoiseen, Skogheimin risteyksessä remontissa olevassa baarissa nautimme viimeiset valmiiksi keitetyt kahvit.

Käännyttyämme tunturiin loppui päällyste ja aloitimme pikkukivien ja hiekan kääntämisen. Rotkon yli johtavan sillan jälkeen näytti kuin tie nousisi pystyyn, mutta totesimme varsinaisen tien jatkuvan suorassa kulmassa oikealle, joten mieli huojentui.

Tie oli raakasti nousujohteista ja siinä oli riittävästi kuoppia. Sarvikraanaa kurittaessa pyöräni vauhti pysähtyi, mutta moottori kävi kuin enkelin kieli. Olen ollut aina kardaani-miehiä, mutta viimeisessä pyöränvaihdossa ostin mielenhäiriössä ketjulla varustetun menopelin ja tässä sitä nyt rassattiin, nyrkit mustana öljystä, ketjuja rattaalle.

Matka jatkui puurajan yläpuolelle, pilvien tasolle. Toisella puolella oli syvä rotko ja toisella kiviseinämä, jossa juovikkaita kiviä, mitkä olivat ajan saatossa kovassa paineessa vääntyilleet mutkille.

Maisema muuttui sitä karummaksi, mitä korkeammalle ehdittiin. Rinteen huippu häämöttää jo.

Tässä vaiheessa 1 050 metrin nousu jatkuu jo hieman loivempana.

Suomen korkein kohta, Haltin rajakivi 303B

URA PÄÄTTYI Guolasjärven itärannalle, jonne jätimme pyörät levolle. Paikalle saapui yksinäinen itäsuomalainen pyörämies, joka kertoi tulleensa vanhaa postitietä eli jonkinlaista uraa Karasjoen suunnasta. Iltapäivä oli jo pitkällä. Hän alkoi laitella telttaa pystyyn ja aikoi yöpyä ajettuaan pitkän päivän. Itse päätimme lähteä tunturiin, koska oma ajomatkamme oli ollut kohtuullinen ja laskimme, että olemme hyvissä ajoin Suomen puolella olevalla autiotuvalla.

Rinkat selässä ja kävelysauvat tukena lähdimme kaakkoon, kohti Haltin Suomenpuoleista huippua. Ensimmäinen kilometri meni hienosti maisemia seuraillen, mutta sitten alkoi maasto nousta ja koska siellä ei enää ollut kasvillisuutta eikä polkuja, jouduimme hyppelemään kiveltä toiselle ja rinkka mutjui selässä. Kivet olivat epätasaisia, eri korkuisia ja osin liukkaita, joten tarkkana piti olla.

Kännyköissä ei ollut kenttää, joten avun saaminen loukkaantumistilanteessa olisi toisen kävelymatkan varassa. Ilpolla oli satelliittiyhteys taivaaseen, mistä näki reitin, mutta ei yhteyttä muihin ihmisiin.

Niinpä matka kesti. Välillä istuksimme ja katselimme upeita maisemia eli kiveliötä niin kauaksi kuin kehtasi katsoa ja sen päällä poutapilvinen taivaankupu. Konttasimme poroaitojen ali ja olimme edellistalven jäljiltä sulamattomaksi jääneiden lumikinosten korkeudella. Runsaan kuuden kilometrin kävelyn jälkeen tulimme Haltin huipulle, rajakivelle 303B, minkä päällä liehui repaleinen, mutta niin kaunis Suomen lippu.

Olimme Suomen katolla, oli vielä valoisaa ja maisemat olivat upeat. Olimme siis runsaat 1300 metriä meren pinnasta. Ympäröivä maasto oli myös korkealla, joten korkeus ei sillä tavalla huimannut eikä tuntunut.

Tunne oli mahtava.

Tässä mökissä me yövyimme. Taka-alalla Halti.

HEPULIKOHTAUKSEN MENTYÄ ohi jatkoimme matkaa samaan suuntaan alarinteeseen noin kaksi kilometriä ja saavuimme Haltijärven rantaan autio/varaustuvalle. Kello oli yli puolenyön ja hämärä oli laskeutunut. Autiotuvassa oli vaeltajia, mutta onneksi meille oli laveri vapaana. Puraisimme rappusilla iltapalaa ja olimme tyytyväisiä itseemme. Tupa oli siisti ja kaasulla varustettu. Kamiina oli lämmin, joten saatoimme kaatua laverille.

Aamulla ei ollut kiirettä lähteä. Vaihdoimme toisten patikoitsijoiden kanssa kuulumisia ja nautimme maisemista. Olimme kuin korkean paikan leirillä.

Upea Haltijärvi karussa maisemassa.

Kivikkoon eloa ja matkan varrelle vaihtelua toivat hankiaiset.

TAKAISIN PALASIMME Haltin lounaispuolelta hieman matalammasta kohtaa. Katselin ympärillämme olleita erilaisia komeita kiviä ja olisin halunnut tuoda mökille rappukiveksi, mutta Ilpo ei suostunut kantamaan vaikka on nuorempi.

Paluumatka oli kilometrin verran lyhyempi, mutta loppumatka muodostui varsin hankalaksi, koska alkoi sataa sen verran vettä, että kivet kastuivat, tulivat niljakkaiksi ja todella hankalaksi hypellä.

Maltilla pääsimme pyörien luokse, pudotimme rinkat kannosta ja päätimme ottaa pitkän illan ja yöpyä teltoissa. Olihan ne mukana rinkassa huipullakin, joten täytyi niitä käyttää. Illalla näimme sateenkaaren ja sen molemmat päät, mutta aarretta ei näkynyt.

Aamiaisen jälkeen nousimme jousille ja palasimme Skogheimiin. Ajelimme pohjoiseen ja itään. Rannikkomaisemat olivat Norjankin mittapuun mukaan jylhät ja komeat. Ilpo sanoi nähneensä merikotkan, minun ajettua sen ohitse sitä näkemättä.

Altassa majoituimme hotelliin ja pääsin suihkun lisäksi lämpimään ammeeseen. Iltakävelyllä kävimme rannassa, missä oli kerätty ja valkattu röykkiöittäin liuskekiveä. Seuraavana aamuna suuntasimme Altajoen vartta Kautokeinoon, ajoimme Hetan ja Kittilän kautta Rovaniemelle yöksi.

Pohjanhovissa Ilpo tarjosi parhaan koskaan saamani poronkäristyksen.

P.S. TUNTURIIN LÄHTIESSÄMME tapaamamme motoristi oli kuvannut kypäräkameralla Skogheimista Guolasjärvelle johtavan tien ja video on katsottavissa YouTubessa. Tie oli vahvasti nousujohteista, joten kameran kuva hieman juksaa.