Rahapeli kokosi pojat pälville. Teikkaus on taitolaji, josta nykynuoret ei tiedä mitään.
– Heti, kun maa alkoi paljastua sopivan seinän kohdalta, kokoonnuttiin poikaporukalla teikkaamaan, muistelee äänekoskelainen Esa Lapio.
Puuha jatkui, kunnes lumi suli pallokentiltä, vedet lämpenivät ja uimarannat kutsuivat. Rahapeli jäi odottamaan seuraavaa kevättä, kun kesä lähestyi ja tuli muuta tekemistä.
Samassa Markkamäen porukassa teikannut Teuvo”Kassu”Piilola kertoo, että poikien ikä oli kymmenestä kuuteentoista vuoteen. Sitten tulivat mieleen muut asiat.
– Tyttöjä ei teikkuussa tavannut, ja niin peli-into laantui iän karttuessa.
– Joo, ei likkoja ollut koskaan peliporukassa, Lapio täsmentää.
Miehet ihmettelevät, kun nykynuoret eivät tunne teikkuuta, eikä siitä löydy suuremmin tietoa netistäkään. Seinäraha-hakusanalla siitä jotain sentään kerrotaan. Piilola muistelee, ettei enää 1970-luvun alussa näkynyt teikkuuporukoita.
– Kaippa se televisio ja monenlaisten harrastusmahdollisuuksien paraneminen vei mielenkiinnon. Taisi unohtua kokonaan, kun suuret ikäluokat aikuistuivat.
Vanhat teikkamestarit haluaisivat tietää, mistä peli on alunperin peräisin ja kuinka laajaa oli harrastus.
– Jotenkin tuntuu, että se on ollut kovastikin yleistä aikanaan, he tuumailevat.
Lapion Esa tietää teikkauksen salat.
AURINKOISEN PELIPAIKAN sulamista ja kuivumista edistettiin puroja tekemällä ja lunta potkittiin sulamaan lämpimälle seinustalle, jotta uhkapeli saatiin käyntiin
– Ei se oikeastaan ollut uhkapeliä, sillä panoksena oli penni ja ennen rahanuudistusta saman arvoinen markka, Lapio arvioi.
– Isommilla pojilla saattoi olla isommat panokset, mutta ei meillä koskaan.
Taitavat pelaajat kyösivät hilut tumpeloilta, mutta porukassa mukava pyöriä mukana. Tappiot eivät suuremmin kirpaisseet ja mukana roikuttiin rahattomanakin. Voitot tuhlattiin nallekarkkeihin, jotka maksoivat pennin kappale.
– Markkamäen Osuuskaupasta niitä haettiin ja annettiin kavereille kanssa, Piilola kertoo.
Hän toteaa, että seinän pelaaminen oli sosiaalista puuhaa. Enimmillään Metsäkadun vesipostilla tai puhelinkopilla Vuorikadun ja Kotkantien risteyksessä pylkehti pälvellä parikymmentä poikaa.
– Äkkiseltään muistuu mieleen Pötsi, Tirna, Tikka, Senso, Rontti, Rahvi, Pönkkä, Kassu. Koskella taisi siihen aikaan olla kaikilla pojilla jokin lempinimi taikka parikin, Piilola muistelee.
– Saatiin raitista ilmaa, liikuntaa ja jännitystä. Porukkahenki eli. Olisi hieno liikuntalaji tällekin päivälle, tietokonepelien sijaan, Lapio letkauttaa.
– Siinähän sitä olisi Äänekoskelle oma laji ja valtakunnan mestaruuskisat vaan kasaan olemattomin kustannuksin, Piilola ennakoi.
TEIKKAUKSESSA lyödään kolikko seinään ja yritetään osua pelikaverien maassa olevia rahoja niin lähelle, että hantti, eli levitetyt sormet yltävät rahasta toiseen. Tätä yksinkertaista peliä voidaan monipuolistaa ja vaikeuttaa monilla tavoilla. Suosituimpia oli kassan pelaaminen.
– Kovahko hiekka-alusta on paras teikkuulle. Kassassa seinän eteen vedettiin kepakolla metrin puolentoista neliö, jonka keskelle noin kämmenen kokoinen pikkuneliö kassaksi, Lapio kertoo.
Jos lyöty raha meni yli rajojen, se piti laittaa kassaan. Kertyneet rahat sai osumalla kassaan tai pelialueen yhteen tai useampaan kulmaan viivalla erotettuun kolmioon.
– Kassan sai kokonaan tai se piti kämmentää, ihan miten aloitettaessa sovittiin.
Kun piti lähteä kotiin ja kassassa oli kolikoita, ne kämmennettiin, eli otettiin kourien sisään, ravistettiin ja pudotettiin maahan. Tätä ennen kämmentäjä määräsi myntit tai kotkat, vanhan venäjänvallan ajan rahan mukaan. Ruotsista lienee tullut vaihtoehto kruuna tai klaava.
– Sitten sai noukkia maasta, sen mitä oli sanonut. Sitten kokeili onneaan seuraava.
Järjestys katsottiin tikkua heittämällä. Siinä oli tukku pystyssä viiden-kymmenen metrin päässä ja kolikko heitettiin mahdollisimman lähelle. Voittaja kämmensi ensimmäisenä. Myös teikkauksen aloitusjärjestys selvitettiin tikkukisalla tai pitkää tikkua vetäen.
– Monesti heitettiin vaan tikkua eikä teikattu ollenkaan.
MYÖS PELIVÄLINEELLÄ oli merkitystä. Kuparirahat olivat teikkuussa tunnottoman surkeita ja alumiinikolikon vei tuuli. Paras lyöntiraha oli Piilolan ja Lapion mielestä vanha hieman peukalonkynttä suurempi markka.
– Mitähän ainetta tuo liene ollut. Hyvä oli myös pikkuinen rautamarkka ennen vuotta 1963. Se kimposi kipakasti ja hyvä lyöntiraha oli myös reiällinen ruotsin kymmenäyrinen, he arvioivat.
Tikkua heitettiin jykevällä 20 markan kolikolla.
Joka mäellä oli Äänekoskella omat teikkuusakkinsa ja säännöt vaihtelivat. Niitä voitiin muuttaa kesken pelinkin. Hyviä lautaseiniä ja hiekkapihoja oli muun muassa luikkarilla, Työskin pihassa, Lättälän takapihalla oli sileä kiviseinä ja kauppalan saunallakin oli pelipaikka. Monesti kiinteistönomistajat eivät pitäneet teikkauksesta, sillä seinän maalaukseen jäi rahanjälki poikineen.
Teikkaus on taitolaji, jossa myös pelaajan taipumukset ja ominaisuudet painavat.
– Hötkyily ei auttanut, tarvittiin malttia ja tarkkuutta, mutta onnikin saattoi puuttua peliin.
Pitkä hantti, eli vaaksa oli valtti, joka korvasi puuttuvia taitoja.
– Treenattiin venyttämällä kämmentä aina vaan leveämmäksi.
Hurjana juttuna poikien kesken kerrottiin, kuinka aikamiesten pelissä oli iso voitto ratkaistu puukolla, eli vetämällä etusormen ja peukalon väli halki.
– Ei se nyt ihan ole legendaa. Kyllä Markkamäessäkin oli ainakin kerran linkkari käytössä. Tosin viilto oli pieni, mutta auttoi tarvittavat millit, Lapio kertoo.
Kun epäillään, että kuka muka, mies toteaa, ettei kerro nimeä.
– Tosi on, uskokaa vaan, hän vakuuttaa.
