KUVAT: Kuohujuomaa nuorten ME-tuloksen kunniaksi. 2. Jouni Ojala (vas.) ja Henry Wacklin 3. Henry varusteissaan 4. Keski-Suomen pojat Varsissa, vas. Jouni Ojala, Markku Tammela, Kari Hirvimäki, Henry Wacklin 5. Mitalikahvilla Äänekoskella, Kiviranta ja Kinnunen onnittelemassa ÄU:n puolesta.
ÄKS-lehden Kosketus-sarjassa: Henry Wacklin
Äänekoskelta kotoisin oleva Henry Wacklin teki nopeuslaskussa nuorten ME-tuloksen vuonna 1991. Nykyisin Helsingissä asuva Wacklin muistelee seuraavassa aikaansa Äänekoskella ja hurjaa nopeuslasku-uraansa.
Henry Wacklin selvitti asiat vuorten kanssa.
”Kotini oli Sivakankadulla Markkamäen päällä. Markkamäki oli oikea lintukoto, hyvä paikka lapsen kasvaa. Eri alueiden kesken oli pientä kujeilua ja kissanhännän vetoa, mutta leikkimielistä kuitenkin. Oli Ylä-, Keski- ja Ala-Markkamäki. Sivakankatu kuului Ylä-Markkamäkeen, jonka keskipiste oli ?Veskari?, Vesitorninmäki. Sen legendaarisella kentällä opeteltiin luistelemaan, ja siellä pelattiin jalkapalloa ja pesäpalloa.
Naapureina oli muun muassa Kuorelahden Timo ja vähän myöhemmin sinne muutti Lehtisen Jani, jonka kanssa sitten on oltu paljon tekemisissä.
Pururataa myöten oli helppo mennä urheilukentälle. Jos oli alueet jaettu, niin urheilukenttä oli vapaata aluetta, sinne saivat tulla kaikki. Urheilukenttä olikin meille monille kuin toinen kasvattaja.
Arvostan Äänekoskea paljon siitä, että siellä oli mahdollista harrastaa mitä lajia tahansa, jos vain oli kiinnostusta. Sikstuksen Arppa tai Huttusen Unto saattoi sanoa että mene tuonne hiekkakentälle heittämään, älä heitä nurmikentällä, mutta sekin kuului asiaan.
Oli ihan mahtavaa, kun Äänekoskelle tuli uusi liikuntahalli. Hienoimpia pikkupojan muistoja on se, kun pääsi katsomaan Huiman matsia uudessa hallissa, en tiedä mitään niin hienoa. Ja nuorten maaottelut Äänekoskella, etenkin kun oman kylän poika Kotilaisen Rike oli mukana.
Koulu
Alaluokilla urheilu ja pallopelit kiinnostivat koulua enemmän. Olin varmaan aikamoinen hulivili. Ajattelin että onpas hankala täti, kun Pirkko Lahtinen tuli opettajakseni kolmannella luokalla. Siitä oli kuitenkin hyötyä, sillä ilman hänen tiukkaa otettaan en olisi saanut tsempattua myöhempinä vuosina.
Pelasin Huimassa jalkapalloa ja Koskelan Kiekossa jääkiekkoa. Voitimme junnuissa jopa Keski-Suomen aluemestaruuden jääkiekossa. Se oli tosi mukavaa aikaa. Ilman Häyhän Pekkaa se kiekkotouhu ei olisi tainnut pyöriä.
FC Keitelejazz
Jalkapallo loppui C-junnuna, mutta treenasin myöhemmin miesten mukana. Olin myöhemmin perustamassa FC Keitelejazzia. Puulaakisarja oli loppunut, joten ilmoitimme joukkueen VI-divariin. Sen oli tarkoitus olla ihan jäähdyttelyporukka, ei missään nimessä mikään kilpailija Huimalle.
Yhtäkkiä joukkue oli kuitenkin jo IV-divisioonassa ja nousi myöhemmin Kolmoseen. Jalkapallosydämeni sykkii ikuisesti molemmille seuroille, joiden kasvatiksi ja kannattajaksi tunnustaudun aina.
Rinteeseen
Olin ekalla tai tokalla luokalla, kun Seppäsen Supu vei minut pulkalla laskemaan Äänemäkeen. Näin pujottelijoita ja se näytti kiinnostavalta. Legendaarinen Hurskaisen Tatu opetti, miten suksilla tullaan alas. Parin kerran jälkeen oivalsin asian, eikä muuta tarvittu: ruinasin isä-Jussia ostamaan omat monot ja välineet.
Aaltosen Pepe ja Holmin Masa veivät minut myöhemmin kisoihin ja treeneihin. Se keppien kiertäminen kiinnosti nimenomaan urheiluna. Tuli piirinmestaruuskisoja, Hopeasompaa… Pujottelua ja suurpujottelua, mitä kovempaa mentiin, sitä kivempaa.
Nopeuslaskusta en ollut kuullut sanaakaan, ennen kuin olimme Häkän syöksy ?tapahtumassa Riihivuorella. Häkä Häkkinen esitteli nopeuslaskuvälineitä, lyijysauvoja, pisarakypärää ynnä muuta. Ajattelin että hitto mikä ukko, olin ihan myyty. Pidin lajista esitelmän kuudennella luokalla. Taisi Pirkolta ja muilta leuat loksahtaa auki, että mistä tuo oikein puhuu.
Seppäsen Sulo oli Hankasalmelta ja tunsi Häkän. Pitihän siellä käydä hakemassa lisää oppia lajista. Lambergin Timo opetti Äänemäessä syöksylaskua ja hän oli käynyt myös nopeuslaskukisoissa. Sitten oli Nykäsen Mara, joka laski niitä jokamiesluokan kisoja. Mara oli ollut Häkän huoltajana ja hänen kyydissään minäkin pääsin ensimmäisiin kisoihini.
Nopeuslaskukisa
Laskin ekassa kisassani Iso-Syötteellä syöksyvälineillä 118 km/t, mikä ei ole sinänsä mitään, mutta siinä jo sukset vähän väpättivät. Sen jälkeen ei ajatuksiini paljon muuta mahtunut!
Törmäsin sitten yhdellä kisareissulla Ojalan Jouniin, joka on mua vuoden nuorempi, mutta meillä synkkasi heti alusta asti. Jonen faija on mister Himos, Ojalan Jussi joka pyörittää Himosta. Pääsin sitten sinne Jounin kanssa treenaamaan. Meillä oli mahdollisuus mennä sinne kun rinne meni kiinni klo 20, Jussi ajoi radan ja me laskettiin sitten niin kauan kuin huvitti, kukaan ei valvonut. Siellä pääsi jo kovempaa, nopeuslaskupuku päällä mentiin 120-130 km/t.
Jämsänkoskelle
Ysiluokalla mietin kovasti että mihin menen kouluun. Keskiarvo olisi voinut nippa nappa riittää lukioon, mutta se ei kiinnostanut. Mietin Kauppistakin, mutta sitten huomasin Yhteishakukirjasta, että Jämsänkoskella on urheilupainotteinen ammattikoulu ja siellä sähkövoimamekaanikon linja.
Niin minä sitten muutin 16-vuotiaana oman unelmani perässä sinne, asuin asuntolassa ja kävin tietysti viikonloppuisin kotona Äänekoskella. Irtaantuminen sieltä Markkamäestä tapahtui kuitenkin silloin. Isä-Jussin ja äiti-Irjan kehuksi on sanottava, että he ovat luottaneet tekemisiini aina. Niin kauan saa mies mennä kun se osaa mennä. Sillä ajatuksella, että oikeudenmukaisesti pitää toimia ja heikompia puolustaa. Arvostan siitä kovasti vanhempiani, että olen saanut tehdä omia valintojani.
Meillä oli Jämsänkoskella liikunnanopettajana muuten Turo Flink, Huiman entinen futisvalmentaja. Ihan loisto tyyppi. En jättänyt futista sielläkään, olin mukana Jämsänkosken Ilveksen futistreeneissä.
Sieltä oli helppo käydä Himoksen rinteessä. Toisena kouluvuotenani olin myös töissä siellä suksivuokraamossa. Pikku hiljaa tein pesämunaa että sain oikeat vehkeet, jotta pääsee kokeilemaan lajia kunnolla.
Maajoukkueeseen
Ojalan Jounin, Tammelan Markun ja Hirvimäen Karin kanssa pakkauduttiin pakettiautoon ja päräytettiin Sallaan, jossa oli paljon kisoja. Kiersimme kaikki Suomen kisat, kilometrejä kertyi.
Sain hyviä neuvoja ja pääsin aika nopeasti maajoukkuetoimintaan mukaan. Oltiin leirillä Ruotsin ja siellä vauhdit pomppasivat jo lähelle kahtasataa. Siellä Hundfjälletissä päästiin kuitenkin vain 180-190:een ja tässä lajissa puhuttiin että se 200 on sellainen seinä ja haamuraja, jota ei moni poika ylitäkään. No sitä seinäähän piti lähteä katsomaan Ranskaan.
ME-tulos Ranskassa
Poikien kanssa matkattiin Varsiin Ranskaan, ja huuli pyöreänä katseltiin että nyt ollaan isossa rinteessä. Säväytti aika lailla, kun alla ihmiset näkyivät muurahaisen kokoisina, että tästäkö pitäisi laskea alas? Että meneekö Keski-Suomen pojilla peukalo suuhun? No, ei mennyt.
Siellä oli sellainen FIS:n avoin kisa, jonka harjoituksissa lähdettiin matkaan ensin aika alhaalta, melkein ajanottokennojen kohdalta. Ihmeteltiin alkuun, että miksi tässä näin alhaalta startataan, täähän on naurettavaa. Ymmärrettiin sitten, kun siitäkin tuli jo 168 kilometrin vauhdit! Käännyttiin katsomaan ja huomattiin, kuinka pieni osa rinteestä oli laskettu.
Ennätyksiä paranneltiin joka laskulla. Finaalilaskussa tein sen 201 km/t, joka oli silloin nuorten maailmanennätys. Olin 18-vuotias. Olin seitsemäs koko kisassa, jossa oli mukana noin sata laskijaa. Jos joskus on ollut hienoa palata kisoista kotiin, niin silloin!
Ranskasta tultiin suoraan Sallaan johonkin kotimaan kisaan. Se rinne näytti siinä vaiheessa siltä, että senhän voi laskea vaikka takaperin. Kotimaan kisat eivät sen jälkeen paljon kiinnostaneet, vaan aina piti päästä sinne Ranskaan.
Ammattilaisliitto
Heti sen reissun jälkeen tuli soitto, että tervetuloa A-maajoukkueeseen. Pääsin kiertämään maailmancupin kisoja, ja se helpotti myös lajin harrastamista taloudellisesti. Talvella 1992 minulla olisi ollut mahdollisuus päästä Albertvillen olympiakisoihin, joissa nopeuslasku oli näytöslajina. Liitto töpeksi ja toimitti esityksensä olympiakomitean hallitukselle kuitenkin liian myöhään, minkä takia OK valitsi laskijat lopulta edellisvuoden tulosten perusteella. Se oli aika katkera paikka.
Kansainvälinen hiihtoliitto FIS asetti rajoituksia, kun vauhdit alkoivat nousta lajissa. Laskijoiden mielestä se ei sopinut lajiin, jonka idea oli kuitenkin päästä mahdollisimman kovaa. Niinhän siinä kävi, että olimme sitten jenkkien ja ranskalaisten kanssa perustamassa lajiin ammattilaisliittoa Varsissa, josta tuli tukikohtamme ja myös tärkeä tukijamme.
FIS:llä oli myös tarkat sponsorisäännöt, joka hankaloitti kovasti laskijoiden elämää. Ammattilaisliitossa meistä tuli itsenäisiä laskijoita, jotka hoidimme itse omat asiamme. Liitolla oli omat isot tukijansa, joiden ansiosta kisojen parhaat pääsivät palkintorahoille.
234 km tunnissa
Oli ainutlaatuista oppia sinuiksi sen rinteen kanssa. Vuonna 1994 tuli ensimmäisen kerran tilaisuus laskea rinne ihan ylhäältä asti. Se vaatii sopivaa keliä ja sellaista rataa, että sitä voi yrittää. Oli huikeata seisoa siellä ylhäällä ja katsoa, kun alla oli vain tyhjää. Siinä tuli sellainen tunne, että nyt ei enää kilpailla keskenään, vaan yritetään selviytyä hommasta.
Jouni laski 239, minä ja Markku 234 ja Kari 227 muistaakseni. Jeffrey Hamilton laski uuden ME:n 241. Olin tuloksellani kuudes maailmanlistalla monta vuotta. Se oli sellainen kokemus, että siinä tuli ne kaikki kiksit, tuli puhuttua vuorten kanssa asiat selväksi. Ei enää tarvinnut miettiä, pitäisikö laskea vielä kovempaa. Vauhti ei enää ollut motivaattori. Jotenkin kuppi kääntyi, aloin ajatella muita juttuja.
YK-joukkoihin
Minulla on aina ollut halu kokeilla uusia juttuja ja mennä eteenpäin. Olin pistänyt puolittain huvikseni paperit YK-joukkoihin. Yllättäen tulikin kirje ja kutsu Niinisaloon. Soitin jätkille että voisin päästä YK-joukkoihin. Kaikki olivat että mitä ihmettä, alla on täydellinen kausi ja nyt mahdollisuudet vaikka mihin. Sanoin että tulen kyllä kisoihin, että menen Makedoniaan ja sieltä voin käydä Sarajevossa harjoittelemassa.
Niinisalossa porukka jaettiin kahteen jonoon ja minulle sanottiin, että Wacklin, tämä jono lähtee Libanoniin. Yritin vaihtaa paikkaa, mutta mitään ei ollut tehtävissä. En ehtinyt oikein tajutakaan koko juttua, kun jo laskeuduin koneesta Etelä-Libanonissa Jabal Marunin lämpöön. Siinä sitä sitten mietin, että mitenkähän noiden laskuhommien käy.
Elämä muuttui
Ensimmäisenä iltana tuli fosforikranaatteja leirin lähistölle. Menin ulos katsomaan kun se näytti niin oudolta. Komentaja sanoi että tule pois sieltä, sieltä voi lentää sirpaleita. Vasta silloin sisäistin koko asian, että mistä siinä hommassa oli kysymys.
Vartiotornissa istuin yhtenä yönä ja katsoin sitä pauketta ja mietin, minkälaisissa olosuhteissa siellä ihmiset asuivat. Laskeminen alkoi yhtäkkiä tuntua aika mitättömältä asialta. Urheilu oli siihen asti ollut koko elämäni ja olin suhtautunut siihen vakavasti, mutta voin sanoa että se jäi kyllä sinne Jabal Maruniin.
Se Libanonin reissu muutti kaikki mittasuhteet elämässä, se pysäytti. En tajunnutkaan miten kuuma tilanne siellä oli. Loppuajasta siihen tavallaan tottui, että tykit laulavat, mutta kyllä siellä kovaa sissisotaa käytiin. Konkreettisimmin se koski mua, kun siirryin sellaiseen kansainväliseen Force Mobile Reserveen.
Synkkä kokemus
Israelilaiset jäljittivät kahta terroristia ja paikansivat heidät YK-aseman läheltä. He ampuivat helikopterista kohti YK-asemaa, mikä on vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia. Sitten tuli kaksi helikopteria lisää ja he ampuivat seulaksi sen aseman. Siinä kuoli 200 ihmistä, joista suurin osa oli lapsia.
Meidän leiri oli siitä 800 metrin päässä. Vahtivuorossa ollut norjalainen jätkä oli kuvannut videolla mitä oli tapahtunut. Israelilaiset väittivät että se oli vahinko. Me mentiin sammuttamaan jälkiä. Se oli järkyttävä ja vaikea paikka, se kummittelee mielessä välillä.
BBC:n toimittajat tulivat meidän portille kysymään, että mitä oikein tapahtui. Tämä kettu norjalainen myi videonsa BBC:lle. Se kerettiin ajaa jo ulos, mutta se vedettiin pois kun USA ja Israel puuttuivat siihen, Israel sanoi että tästä tulee iso selkkaus. Video paljasti, että se oli kaikkea muuta kuin vahinko.
Mulla meni usko YK:n toimintaan, kun meidät pistettiin allekirjoittamaan paperi, että tästä ei saa puhua totta. Jos puhut, niin lähdet siltä seisomalta, eli meidät vaiennettiin. Petyin moneen muuhunkin siinä. Osa on siellä niin militaristisia. Jouduin monta kertaa napit vastakkain oman ideologiani kanssa.
Nämä militaristit olivat niin rasistisia, että en voinut sietää sitä ollenkaan. Ihmettelin monille suomalaisillekin, että miksi helvetissä olette kiinnostuneita vain niistä autoistanne, eikö teitä kiinnosta mitä täällä oikeasti tapahtuu. Se häiritsi mua todella paljon. Se reissu pisti kyllä ajattelemaan.
Kaatumiset
Kyllähän minä vielä laskinkin. Säästin kaikki lomat nippuun että pääsin YK-aikana tekemään sen kiertueen. Menin Sveitsiin ja pojat otti minut kyytiin. Tulin maailmancupin karkeloihin suoraan ilman suksikokemusta, ja kaikkihan tietävät miten siinä käy, siinä ei voi käydä hyvin. Kaaduttua tuli ja maistettua lumen pintaa yli 200:n vauhdista. Ei mennyt hyvin.
Se keikka kypsytti päätöksen, että nyt on tehtävä jotain muuta. Fokus hävisi, eikä paloa ollut enää laskemiseen. Se on sellainen laji, jota ei voi tehdä jäähdyttelemällä. Palaaminen Sallan rinteiden tasolle ei enää kiinnostanut.
Ensimmäisen kerran olin kaatunut yli 200:sta Varsissa. Se oli kevään viimeisiä treenejä. Sponsoreita oli tullut paikalle katsomaan. Ajattelimme, että näytetään nyt mitä tämä homma on ja lähdettiin aika ylhäältä. Lumi oli tosi pehmeätä, mutta sitä ei silmällä erottanut, näytti että se baana on kymppikunnossa.
Lähdin laskemaan ja pääsin siihen kennoalueelle. Siinä oli sellainen pyöreä kohta, jossa lumi oli painunut 30-40 senttiä alemmaksi. Toinen suksi osuu siihen monttuun, menee poikki siteen etuosan alta, mennessään osuu olkavarteen ja katkaisee muutaman ojentajalihaksen, nilkasta menee nivelsiteet, peukalo taittuu alle?
Silti, ainoastaan näin pienet vauriot yli 200:n kaatumisesta, käytännössä ei mitään. Muutamia pieniä palovammoja, mutta ei muuta. Kaksi kertaa yli 200:sta ja kerran 170:stä, mutta millään kerralla ei tapahtunut mitään pahempaa.
Vaaranpaikat
Mun onni oli silloin se kevätlumi, se on pehmeämpää. Talvella joskus tammikuussa rinne voi olla kuin hiekkapaperia, ja nopeuslaskupuvun alla ei ole kuin lyhyet kalsarit. Yksi ranskalainen kollega oli luisunut lonkallaan, ja se haava uusi ja märki vielä vuoden päästä. Lehtisen Jani oli yhtenä talvena taltioimassa meidän laskuja, kun yksi jenkki kaatui nenälleen ja menetti nenänpäänsä.
Surkein tapahtuma oli siellä Albertvillen olympialaisissa, vaikka se ei sinällään liity lajiin. Sveitsiläinen Nicolas Bochatay kuoli törmättyään latukoneeseen harjoitusradalla, jonne he eivät olisi saaneet mennä laskemaan. Hän oli siellä muutaman jenkin kanssa.
Jos minut olisi valittu sinne olympialaisiin, olisin todennäköisesti ollut porukassa mukana, koska siellä oli Jeff ja Jimbo, jotka olivat hyviä kavereitani. Lumikissa oli tullut mutkan takaa, Jeff ja Jimbo menivät sen eri puolilta mutta sveitsiläinen ei pystynyt tekemään enää mitään, vaan osui sitä keskelle.
Ehkä joskus…
Mun piti tehdä periaatepäätös rinteiden suhteen, että kun lopetan kisaamisen niin päätös pitää. En mennyt lähellekään rinteitä kahteen kolmeen vuoteen. Ja vieroitusoireita oli! Sitten menin hyvin varovasti kokeilemaan lumilaudalla, ajattelin että voisihan sellaistakin kokeilla. Mutta ei se niin hirveästi innostanut.
Ojalan Jouni meni toissa kesänä naimisiin ja siinä sitten puhuttiin, että jokin gettogether pitäisi jossain vaiheessa järjestää. Mutta se olisi vain hauskan pitämistä, järki pitää olla jos rinteeseen lähtee.
Helsinkiin
Libanonista palattuani olin taas siinä tilanteessa, että mitäs nyt tehdään. Urheilu oli siihen asti hallinnut elämääni. Tikanderin Enun ja Sohlmanin Jonen kautta olin Kankkula-visiossa, paikallis-tv:ssä, jossa leikkailtiin jotain pätkiä. Lehtisen Jani oli Turussa filmikoulussa ja sen lopputyötä varten hän oli ollut meitäkin kuvaamassa Ranskassa. Innostuin minäkin hakemaan taidekouluihin, mutta ei tullut paikkaa.
Jani sanoi että muuta hänen luokseen Helsinkiin, katsotaan jos keksitään jotain. Mulla oli se sähköpuolen koulutus ja Janin avulla pääsin sitten harjoittelijaksi yhteen Atro Lahtelan lyhytelokuvaan. Yhtäkkiä se työ huumasi samalla tavalla kuin urheilu oli tehnyt kauan aikaisemmin.
Joki
Sitten pääsin pariksi kuukaudeksi sijaiseksi Filmfotograferna Ab:hen ? sijaisuus kesti lopulta kaksi vuotta. Ilman sitä keikkaa en olisi tällä alalla nyt. Kaikki elokuvantekijät hakivat sieltä kalustoa, tutustuin siellä alan ihmisiin. Se oli minun koulutukseni, ja sen jälkeen alkoi freelancer-urani.
Ensimmäinen pitkä elokuva, jossa olin mukana, oli Jarmo Lampelan Joki. Se oli todella hienoa, sillä se kuvattiin kaiken lisäksi Äänekoskella. Asuimme hotelli Särkässä, vanhempani asuivat siinä lähellä Aittolahdessa, ja kävin iltaisin kotona saunassa. Siinäkin oli kohtalolla tekemistä, sillä isä-Jussi kuoli yllättäen syksyllä. Sain olla paljon hänen kanssaan sinä viimeisenä kesänä.
Valo
Minun tehtäväni näillä kuvauskeikoilla on hoitaa valaistustekniikka, laskea sähkökuormat ja niin edelleen. Tärkeintä on valon näkeminen. Joillakin se taito on, joillakin ei. Ihmettelin pitkään kun Jani puhui, että näetsä tuon valon, että mistä ihmeestä se puhuu. Sitten opin sen ymmärtämään.
Valaisijan työ on joukkuepeliä etenkin kuvaajan kanssa, totta kai myös ohjaajan. Kaikki Jarmon leffat ovat olleet mieleenpainuvia. Skavabölen pojat on top kolmessa. Oli ilo ja kunnia tehdä viime vuonna töitä Matti Ijäksen kanssa. Klaus Härön kanssa on tehty paljon juttuja Ruotsissa. Viimeisin siellä oli Anders Grönroosin Jag saknar dig. Miss Farkku-Suomi oli hieno leffa sekä tekemisen että lopputuloksen kannalta, se toi lapsuusmuistoja mieleen ja kosketti.
Matkapäiviä tulee paljon, pahimpana vuonna varmaan parisataa. Elokuvia on tehty Ruotsia, Norjaa ja Saksaa myöten. Tämä on vähän samanlaista tivolimeininkiä kuin se laskeminenkin, tukka hulmuten mennään ja maisemat vaihtuvat.
Keitele
Kun aikoinaan päätin laskuhommat, niin päätin että kahteen asiaan ainakin palaan. Toinen on jalkapallo ja toinen rumpujen soitto, jota harrastin Äänekoskella Äknepopin perustamisen aikoihin. Nyt olen mukana kahdessakin bändissä, käydään soittelemassa muun muassa Havun Ollin ja Salmijärven Jukan kanssa täällä Helsingissä.
Äänekoskella tulee harvemmin käytyä, mutta juureni ovat siellä vahvasti. Siellä ovat äitini Irja, siskoni Hanna, kummityttö Viivi, velipoika Harri Jyväskylässä lapsineen ja kaverit. Sinne on hienoa mennä, aina törmää tuttuihin. Ei oo Keiteleen voittanutta. Tai pistetään Pajusen Tipille terveisiä, kyllä se Pyhäjärvikin käy.”
Teijo Piilonen
