ÄKSän kriitikko Jori Mäenpää löysi Keitelejazzin perjantai-illan katsauksessaan yllättävän omalaatuisen uuden tuttavuuden ja sukelsi syvälle kopiokulttuurin kulta-aikaan.
Suoraan koripalloareenalta saapuneena myöhästyin hieman italialaisen yhtyeen keikalta. En tietänyt juuri mitään etukäteen illan bändeistä. Varsinkin ensimmäinen Premiata Forneria Marconi oli minulle ennalta tuntematon suuruus. Itse olen diggaillut kohta kolmekymmentä vuotta italialaista crossoverartistia nimeltä Franco Battiato ja olen nähnyt hänet livenä pari kertaa Pariisissa. Battiato Keitelejazzeille!!
Mutta Premiataan.
Olipa erikoinen, hauskalla tavalla hullu ja surrealistinen keikka! Kun saavuin teltalle, näin ilmeisesti bändiliiderin Franz Di Cioccion johtavan orkesteriaan käsivarsillaan ja sormillaan. Suomalaisena tunsin hieman myötähäpeää liiderin keikarimaisesta kävelystä ja ilmavasta sormitekniikasta. Tästä tanssillisesta ”lavasäteilystä” tuli jotenkin mieleen Saarijärven suuruus, Tarmo Manni, mutta nythän oltiin konsertissa eikä teatterissa?!
Progessa kaikki on kuitenkin mahdollista.
Pianisti Gianluca Tagliavini soittaa jotain Beethovenilta kuullostavaa ja kohta bändi räjähtää soittamaan kovassa tempossa sujuvasti pianistin tahdissa nopeita kuvioita ja tämä Herra Huu jatkaa keikarointiaan lavalla sivistyneen oloisesti. Välillä tämä meinaa sukeltaa yleisön päälle kuin rock-konsertissa ikään. Eturivin yleisö vähän säikähtää ja muilla lotkahtavat suut auki, mikä on ymmärrettävää. Mikäköhän juttu tämä on?
Progeahan tämä, olkaahan hyvä!
Yhtyeeltä kuulemme monta taidokkaasti soitettua vuoroin herkkää ja vuoroin rajua ”romanialaista” rytmiikkaa yhdistelevää musiikkikudosta, johon liiderirumpali tuo omituisen hengen välillä rumpujen takaa, henkeäsalpaavan komppaamisen ja välillä baletinomaisen tanssahtelun muodossa lavalla mikrofonin ympärillä.
Menen lähemmäksi esiintymislavaa. Haluan nähdä Herra Franz Huun, kun se piiskaa komppia tiukemmaksi.
Ei ole totta, mutta on kuitenkin. Tämä on mahtavaa!
Näen muutkin muusikot nyt lähempää. Basisti, varmaan kuuskymppinen Patrick Djivas, iskee bassostaan tukevan jytkeen yrmy ilme kasvoillaan. Toinen kosketinsoittaja-laulaja Alberto Bravin nauraa kioskinsa takaa katsoessan basistin ironista eläytymistä soittoonsa.
Ja sitten räjähtää ilmoille lempisäveltäjäni Prokofievin marssi Skyyttiläisestä sarjasta!
Melkein itku tulee, kun muistan, etten koskaan nähnyt klassista musiikkia bändisovituksina soittavaa brittiläistä Sky-yhtyettä livenä. Nyt tämä bändi soittaa alusta loppuun mahtavan eikä niin helpon kolmeminuuttisen orkesterihittikappaleen tuosta vain! Tämän jälkeen on pakko jättää lavan etuosa, koska kuulosuojaimet jäi ottamatta. Palaan takavasemmalle.
Mutta huh-huh, mikä ylläri oli tämä italialaisbändi! Täytyypä tutustua lähemmin.
PFM – Premiata Forneria Marconi
PFM – Premiata Forneria Marconi
PFM – Premiata Forneria Marconi
Nojatuolikopio
Kun sitten puolen tunnin päästä lavan suunnalta alkaa kuulua Wishbone Ashin soitto, mietin, olisiko herra Franz Huun ystävineen pitänyt esiintyä keskimmäisenä tai peräti viimeisenä? Wishbone Ashin musiikki on huomattavasti viihteellisempää ja varovaisempaa kitaroiden ujellusta. Nojatuoliprogea voisko sanoa?
Nykyajan suosittua retrohenkeä mukaillen WB pyrkii kuullostamaan juuri samalta kuin 35 vuotta takaperin.
Joku voisi sanoa, että kyse on jämähtämisestä, mutta minä sanon, että elämme kopiokulttuurin kulta-aikaa. Elämässä ja musiikissa menestyminen on nykyäänkin(?) kopioitumista kopioimisen jälkeen, mutta nyt meillä on tarvittavat vehkeet tehokkaaseen kopiointiin.
Onko sitten kokemuksen kopiointi mahdollista? Mielestäni juuri tähän nostalgisen kokemuksen kopiointiin nykyinen retromuoti perustuu.
Hengellinen kokemus on, väitän, pohjimmiltaan sisäsyntyistä. Me näemme enkeleitä, kun haluamme tuota kokemusta tarpeeksi kiihkeästi. Konsertissa tai hengellisessä kokouksessa, kun ihmisiä on paljon yhdessä paikassa, tuo kokemus kopioituu ja parhaimmillaan seurauksena parhaimmillaan on katharsis, jossa odotus, pelko, rakkaus ja tyydytys kohtaavat toisensa. Tätähän toitotti jo kreikkalainen Aristoteles Runousopissaan aikanaan.
Wishbonen Ashin viimeinen kappale ennen ylimääräisiä Fenix-lintu nousi jälleen siivilleen halusimme sitä tai emme. Hyvin yhtyeen suomalainen kitaristi Muddy ”Muta” Manninen on korvannut toisen suomalaisen, Ben Granfeltin, WB:n orkesterissa. Täytyy sanoa, että tykkäsin varsin paljon melodioiden kiekuroista ja kaarroksista, joita yhtyeen musiikki tarjoaa edelleen progen alkuperäistä henkeä vaalien. Suorastaan korvia hivelevästi ja turvallisesti.
Wishbone Ash
Wishbone Ash
Wishbone Ash
Kuka on karannut Hiskinmäeltä?
Vaikutti siltä, että tänään yleisö oli tullut sankoin joukoin kuuntelemaan varsinkin illan viimeistä Pulsen spektaakkelia. Kyllä kannatti! Nyt oli kopiointi suoritettu niin hyvin kuin vain Häränvirran pienellä telttastadionilla voi.
Pink Floydin legendaarisiin biiseihin liittyvät äänimaisemat tuotettiin viimeisimmällä digitekniikalla perfektionaalisen synkronisesti Mikko Leskinen valoefektejä myöden. Ilahduttavinta Pulsen esiintymisessä oli kuitenkin soittajien ja laulajien taidokkuus sekä yhteispeli.
Solisti Thierry Meyour oli Floydin musiikkiin erittäin sopiva. Kosketinsoittaja Santeri Laurenin lauluosuudet ja saksofonia soittaneen Vesa Hyrskykarin osuudet täydensi tarvittavat kohdat hienosti. Molemmat kitaristit Pirttimaa ja Ylinen osasivat asiansa ja he loihtivat mehukkaasti esiin Floydin kitaravoittoisen soundimaailman akustisten ja steel-kitaroiden osuuksia myöden. Esityksen mahtavuutta korostivat kaksi loistavaa taustalaulajaa Miia Lepola ja Susanna Borgenström, joista toinen esiintyi myös solistina, minkä tosin luulin tulevan aluksi nauhalta, vaan eipä tullut!
Pulsen konsertissa oltiin myös kivasti suuren yleisön asialla. Saatiin kuulla kaikki ne kappaleet, joita odotimme kuulevamme ja helikopterikin käväisi pyörimässä teltan yllä. Joku on kai taas karannut Hiskinmäeltä ja vohkinut rehtorin mersun. Takaa-ajo voi alkaa!
KORJATTU 26.7. kello 1.54 Wishbone Ashin suomalaisen kitaristin nimeksi Muddy ”Muta” Manninen.
KORJATTU 30.7. kello 14.52 Olli Hietajärven sijasta valoissa oli tällä kertaa Mikko Leskinen ja Santeri Lauren sijaan saksofonia soitti Vesa Hyrskykari.
TEKSTI: JORI MÄENPÄÄ,
KUVAT: TAIJA KOLEHMAINEN
Pulse – The Finnish Tribute to Pink Floyd
Pulse – The Finnish Tribute to Pink Floyd
Pulse – The Finnish Tribute to Pink Floyd
Tuota ei voi tarkemmin kommentoida / arvostella kuin miten Jori sen teki