Äänekosken kirkkomaalla paljastettiin sankaripatsas vaikuttavin juhlamenoin. Näin kertoo Sisä-Suomen Sanomat kesäkuun 2. päivä vuonna 1957. ”Isänmaan vapaus ei ole mikään tyhjä korulause, vaan sen takana on rajattomat mahdollisuudet.”
Näyttävä patsas on seisonut sijoillaan jo 64 vuotta. Yhtä monta kertaa on muistomerkille viety kiitollinen ja syvästi kunnioittava tervehdys itsenäisyyspäivän kunniaksi. Näin tehtiin myös 6. joulukuuta, Suomen 104-vuotisjuhlan kunniaksi.
Sisä-Suomen Sanomien uutinen kertoo, kuinka äänekoskelaiset tulivat tuhatlukuisin joukoin todistamaan sankaripatsaan paljastusta.
– Patsas ei kohoa kirkkopihassa vain sankarivainajien muistomerkkinä, vaan monumenttina, joka antaa tulevaisuuden lupauksen raskaita aikoja kokeneelle kansallemme.
Yhteisesti veisatun alkuvirren jälkeen esitti Toimi Lindberg pankinjohtaja Matti Vainionpään kirjoittaman juhlarunon ”Kätketty aarre”.
Kenttäpiispa Toivo Laitinen piti patsaanpaljastuspuheen.
– Me seisomme nyt erään pellon reunalla, johon on kätkettynä kallis aarre, vapauden siemen, jota voi hyvin verrata nisun jyvään, joka on kuollut ja tuottanut kuolemassaan paljon satoa. Tämän sadon näette ympärillänne rakentavana ja vapaana yhteiskuntana. Ja siitä siemenestä on noussut tehtaat, kodit koulut ja siitä on noussut kasvava nuoriso, Laitinen lausui.
Patsaan paljastuksen jälkeen esiintyi Äänekosken yhtyneet kuorot torvien säestyksellä ja kanttori Uuno Savijärven johdolla esittäen Sibeliuksen Finlandian ja Kuusiston Suomalaisen rukouksen.
Patsaan luovutuspuheen piti Vainionpää kohdistaen sanansa seurakunnalle ja kaikille paikkakuntalaisille velvotteista joita patsas ja sen vaaliminen asettaa.
– Ei yksin tänä aikakautena vaan myöskin tulevaisuudessa, Vainionpää lausui.
Kirkkoherra Niilo Katila kiitti yhtymiä ja järjestöjä jotka ovat olleet patsashankkeen takana ja samalla hän kohdisti kiitokset myös kuvanveistäjä Jooseppi Manniselle, joka on patsaan luonut.
– Patsas kuvastaa tulevaisuuden toivoa ja vapauden sanomaa, Katila lausui.
Seppeleiden laskujen jälkeen siirryttiin kansakoulun juhlasaliin, jonne patsastoimikunta oli kattanut juhlakahvit kaatuneitten omaisille ja kutsuvieraille. Äänekosken kalevalaiset lapset esittivät opettaja Helka Tiaisen suunnitteleman ”Millä maksat mammon maidon” -ohjelman, joka Sisä-Suomen Sanomien toimittajan mukaan herkisti kyyneliin saakka.
Kätketty aarre
Elämän ihanan aarteen luojalta lahjaksi saimme.
Työtä ja riemua pitkältä maiselta matkalta haimme.
Saimmeko onnesta osamme, ehkäpä hehkuvan hetken,
täyttikö surujen summa vain ihmisen vaellusretken.
Kuulimme äitimme huulilla soivan väkevän virren,
sen muisto sulattaa vieläkin sielumme kipeän kirren.
Päällemme pärskyi nuoruusvuosien laveat laineet.
Elämän kareja, kampeaa kiertää emme me tainneet.
Uusien kotien salvoksen saumoilla kirveet kiikkui.
Yhdellä nurkalla kuolema aavistamattamme ilkkui
mutta me jatkoimme työtämme tehtaissa, pelloilla yhä.
Työmme ja elämän aarteemme, velvollisuutemme pyhä,
antaa on maallemme, antaa rakkaille rannoille näille,
antaa se lapsille sinisilmille kiharapäille.
Työ sekä rakkaus loistonsa luonut on aarteen helmeen,
syvimmän onnen: Kun saa kuulla lastensa tenhun ja telmeen.
Keskellä onnea,suloista suvea ihminen säikkyy,
ylitse äyräitten elämän murheitten maljasta läikkyy.
Vaarassa maan ovat rannat ja lapsien keinuvat kehdot,
työmme ja peltomme penger ja untemme uinuvat lehdot.
Ylitse päittemme me lyö sodan ankara, sokea rumuus,
oi sinä julmuus, määräkö sortua on sinun sumuus.
Tallella ikuinen totuus: Uskosta uhrista voitto,
elämän aarteen lahjasta uuden huomenen koitto.
Keskeltä sotien sauhua kaksi näin sanomaa kaikaa:
mielettömyys sekä toinen mi uhmaavi ainaista aikaa:
Kärsiä, uhrata, auttaa. Ajasta aikahan saakka
ollut se ihmisen ihana osa on – ikuinen taakka.
Ken ei tuhlannut aarretta, vaan kätki pyyteettömästi,
hän tuhatkertaisia satoa saa, joka äänettömästi
kasvava voimassaan, jota lapsemme lapset kiittää,
he jotka vuorollaansa täällä nyt kyntää, kylmää ja niittää.
Kätketty elämän aarre saa vain kuolottomuutta.
Siemenkin mullassa maan luo elämän ihmettä uutta.
Tiet salatuimmat on Luojalla ihmistä johtaessansa,
hän yksin kruunulla voittajan seppelöi sankariansa.
Runo on kirjoitettu Äänekosken sankaripatsaan paljastustilaisuuteen 2.6.1957, kirjoittanut Matti Vainionpää
