Äänekosken valtuustosalissa kuullaan Aapo Järvisen ja pianisti Fanny Söderstömin konsertti, joka tarjoaa pimeään marraskuun viimeiseen iltaan ranskalais-saksalaisen värikkään ja valoisan kattauksen.
Aapo Järvinen tulee kotikonnuilleen konsertoimaan mukanaan hiven jännitystä. Sali on tuttu, sillä Ala-Keiteleen Musiikkiopiston kasvatti on tarttunut huiluun lukuisissa musiikkiopintoihin liittyvissä matineoissa. Jännitystä tuo lähinnä se, keitä tuttuja on tulossa kuulolle. Matka tähän päivään on ollut pitkä: opinnot Sibelius-Akatemiassa, maisteriopinnot Berliinissä. Tällä hetkellä musiikin maisteri Aapo toimii Tampere Filharmonian huilistina.
Huilu oli Aapolle sattuma. Seitsemänvuotiaana Suolahden työväenopistolla pianon äärelle istahtanut Aapo vaihtoi instrumenttia parin vuoden päästä.
– Kukkulalla ensimmäinen soitonopettaja oli Rauno Seppä. Pyrin Musiikkiopistolle pianoon, mutta en päässyt sisään. Minulta kysyttiin, voisiko joku toinen instrumentti kiinnostaa: olin toivonut kuusivuotiaana joululahjaksi 2000 markkaa maksavaa huilua, mutta sain nokkahuilun. Olin pettynyt, Aapo muistelee musikaalisia ensiaskeleitaan.
Musiikkiopistolla huilunsoiton alkeisiin Aapo perehtyi Mikko Miettisen opeissa ja myöhemmin opettajaksi tuli Marja Luiro. Piano pysyi sivuaineena.
– Sain Marjalta opetusta lukion toiselle luokalle saakka, seitsemän vuoden ajan Aapo laskee.
Aapo kertoo, ettei ollut ahkera, systemaattinen eikä niin määrätietoinenkaan soittaja.
– Huilu oli mulle helppo soitin, sain siitä äänen helposti, ja soitin kappaleita jo opetuksen alkuvaiheessa. Ehkä mulla on hyvä pään muoto, oikeanlaiset röörit ja suu joka istuu soittimelle hyvin. Olin epätasainen oppilas, soitin ahkerasti jos viikko oli hyvä ja kappale kiinnostava.
Aapon täti soittaa viulua Helsingin kaupunginorkesterissa, ja hänen kauttaan Aapo ymmärsi, että soittaa voi myös ammattimaisesti. Harjoittelu alkoi haukata päivästä yhä enemmän aikaa lukio-opintojen ohella.
– Lukion ykkösellä aloin käydä Helsingissä soittotunneilla ja harjoittelin joka päivä kaksi tuntia. Lukion kolmosella pääsin koesoiton kautta Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen. Äänekosken lukiossa suhtauduttiin suopeasti poissaoloihin, sillä mulla oli tähtäin mitä kohti olin menossa. Kehityin nopeasti, kun harjoittelu lisääntyi. Siinä huomasi samalla, että soittaminen on kivaa, Aapo nauraa.
Lukion jälkeen ovi Sibelius-Akatemiaan avautui. Talo oli ja opettaja olivat tuttuja, soittopiireistä oli tullut jo kavereita, joten muutto Helsinkiin heti lukion päätteeksi ei ollut korkean kynnyksen takana. Aapon elämä on ollut hektistä: viime vuosina hänen jalkansa on ollut puoliksi jo toisaalla missä on asunut.
– Berliinissä meni kolme vuotta. Kandivuoden jälkeen hain vaihtoon, kun mulle tuli järkyttävä kuume päästä ulkomaille. En olisi ikinä halunnut mennä Saksaan. Itselleni luontaisempaa olisi ollut ranskalainen musiikkikulttuuri. Päädyin hakemaan Amsterdamiin ja Saksan Karlsruheen sekä Berliiniin. Alku Berliinissä oli nihkeä: kielimuuri, käytännön asiat ja muut seikat laittoivat pohtimaan tilannetta.
– Mutta sitten syttyi lamppu: istuin junassa, luin kirjaa ja yhtäkkiä huomasin viihtyväni siellä, joten jatkoin maisteriopintoihin Berliinissä.
Elokuusta lähtien Aapo on ollut Tampere Filharmonian huilistina, tittelinä vuorotteleva äänenjohtaja. Pesti kestää kevääseen saakka.
– Tulevaisuuteen kuuluu koesoittoja. En voi tietää, onko paikkani Suomessa vai ulkomailla. Jos haluaa työllistyä orkesterissa on mentävä paikkojen perässä. Yhteen huilistin paikkaa hakijoita voi olla parisataa, Aapo huokaa.
Pe 30.11. klo 19 konsertti huilulle ja pianolle Äänekosken valtuustosalissa.
