Maailmanluokan entisöinti Kahdeksasta surmanluodista nostaa Äänekoskea jälleen kotimaisen elokuvan valokeilaan.
Kulttiklassikko. Legenda. Elokuva, jonka jokaisen itseään kunnioittavan harrastajan kuuluu katsoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Niskasen (1929–1990) Kahdeksan surmanluotia -elokuvan täyspitkä filmirestaurointi valmistui sopivasti televisioesityksen 50-vuotisjuhlavuonna.
Pieteetillä 35-milliselle filmille työstetty lähes kuusituntinen esityskopio saa ensinäytöksensä kesäkuussa järjestettävillä Sodankylän elokuvajuhlilla. Tositapahtumiin pohjautuva teos esitetään kesällä myös Bolognan kaupungissa Italiassa.
– Kahdeksan surmanluodin entisöinti ja sen maailmanlaajuinen levitys on valtava kunnianosoitus isäni työlle, jota pidettiin hänen aikanaan turhana. Elokuvan tekemisessä oli omat hankaluutensa ja sen kuvauksia yritettiin estää vaikean aiheen vuoksi, Mikko Niskasen poika Jorma Niskanen kertoo.
Elokuvajärkäle nähdään Kansallisen audiovisuaalisen instituutin, Kavin, pyörittämässä Regina-teatterissa syyskuussa Helsingissä.
Kahdeksan surmanluotia on fundamentaalisen syväluotaava kuvaus 60–70-luvun pientilallisen ahdingosta ja epätoivon kierteestä. Elokuva, jonka jaksaa mutta jota ei raaskisi katsoa.
Kuvauksissa Niskanen teki raa’an tarkkaa työtä kameran molemmin puolin.
– Mikko tunsi karuuden, sillä hän oli itse kokenut sen, kun joutui lähtemään kotoa pienenä poikana. Ohjaajana hän ei hyväksynyt hutaisten tehtyä, Jorma Niskanen kuvailee.
Kaikessa synkkyydessään Kahdeksan surmanluotia on myös kunnianosoitus elämälle ja ihmisille Konginkankaalla. Entisöinnin myötä maailmalla nähdään äänekoskelaisille tuttuja maisemia usean tunnin edestä.
– Mikon elokuvissa näkyy suuri arvostus kotiseutua kohtaan. Toivon, että Äänekoski osoittaisi sitä samaa arvostusta kotimaisen elokuvan mestarille. Siinä valmis ajatus jalostettavaksi kaupungin matkailulle, Suomesta löytyy vain yksi Mikko Niskanen ja hän tulee Konginkankaalta, ohjaajan elämää ja työtä Mikon matkassa -kirjaan (2019) kerännyt Marjo Steffansson toteaa.
Jorma Niskanen kutsuttiin kunniavieraaksi Sodankylän elokuvajuhlille kesäkuun puolivälissä. Raportti maailman ensiesityksessä julkaistaan ÄKSän sivuilla ja verkossa.
(Juttu jatkuu kuvan alla)
Filmientisöinnin ja digitaalisen 4K-kopion tekemisestä vastasi maailman johtava restauroinnin ammattilainen, italialainen Bolognan elokuva-arkisto. Yksikkö on aiemmin työstänyt muun muassa Charles Chaplinin ja Buster Keatonin teoksia.
Sodankylän elokuvajuhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi pitää Niskasen rakkaimman teoksen laadukasta entisöintiä merkittävänä saavutuksena.
– Puolidokumentaarisuudessaan Kahdeksan surmanluotia on ainutlaatuinen kappale aikakautensa elämää koko Suomelle ja maailmalle näytettäväksi, Malmi sanoo.
– Kysyntää täyspitkälle esityskopiolle on ollut kansainvälisesti muun muassa New Yorkissa. Projekti on ollut puolen vuosisadan pitkä juoksu, joka vihdoin toteutui, hän jatkaa.
Entisöinnin mahdollisti yhdysvaltalaisen Oscar-palkitun elokuvaohjaaja ja -tuottaja Martin Scorsesen säätiö The Film Foundation. Restaurointityö on omistettu Sodankylän elokuvajuhlien edesmenneelle taiteelliselle johtajalle Peter von Baghille (1943–2014). Tarinan mukaan Bagh tutustutti Scorsesen Niskasen teokseen, joka vakuutti yhdysvaltalaisen ohjaajan elokuvataiteellisilla arvoillaan.
Kolmasosan entisöinnin kustannuksista maksoi Yle, opetus- ja kulttuuriministeriö sekä yksityiset rahoittajat.
TAIJA KOLEHMAINEN
Mikko elää kuuluisimpaan muualla kuin kotiseudulla.
Jälleen on vain todettava, että kukaan ei ole seppä omassa kylässä, mutta näitä maailman seppiä ei synny joka kylässä. Sen me joudumme tunnustamaan, vaikka emme Mikko-faneja olisikaan.
Taide on yleensä sellainen arvo, jota ei huomaa, kun sen tekijät ovat kanssamme. He leimautuivat tai leimataan hörhöiksi, siipeilijöiksi, työtä vieruksuviksi hihhuleiksi jne. Joskus aivan lähipiiri on raskain kahle taiteenharrastajan elämässä. Niin monen kohtalo on olla se erilainen nuori, elämän kiertäjä, jolle ryyppy maistuu ja erikoinen elämä on jokapäiväistä. Näin me melkein aina luokittelemme heitä. Näitä Mikkokin kuuli ja yhäkin kuulemme joidenkin samaa kertovan. Vain harva paikallinen osaa nähdä sen arvokkaan kuvan, mikä jäi Mikon jälkeen elämään kenties sadoiksi vuosiksi.
Oletteko miettineet, mitä dokumentteja ne ovat maisemista täällä, ihmisistä, ketkä eivät olleet näyttelijöitä, eikä he näytelleet, he elivät. Siinä on pienen ihmisen sielun hätä, joka ei unohtunut, kuin joskus nousuhumalassa ja siinä on naisen osa, huoli lapsista ja alkoholosoituvasta miehestä. Siinä on syyllisyys, jota saivat kiitokseksi, kun raivasivat peltoa, tekivät liikaa lapsia ja voitakin oli liikaa. Talonpoikia oli, niin että, jos tapat talonpojan päivässä, se on oikea teko. Ei tietenkään henkeä uhattu, mutta elanto vietiin kymmeniltä tuhansilta.
Tämä on kuvattu Mikon toimesta juuri, kuten se tapahtui. Hän oli sen nähnyt läheltä ja tunsi velvollisuudeksi kertoa.
Hänen elämänsä työtä pitäisi kuvata Konginkankaalla, Äänekoskella, missä hän vaikutti ja minne hän aina palasi. Marjo Steffanson on tuonut hyvin hänen monipuolisen kuvan kirjassa esille.
Miettikää Mikon läheiset, että teillä olisi mahdollisuus perustaa Mikkosäätiön nimiin oma museo ja ostaa Jukka Niskaselta Lottala, johon perustaa Mikon Matkassa, matkakoti. Taiteilijoista jää yleensä vain työvaiheen elämä näkyviin, mutta ei sitä, että mikä hän oli ihmisenä toisten joukoissa.
Mikon suvulla olisi tähän taitoa, varallisuutta, paras tieto ja paikka oli Mikon mielestä sellainen, että kirjoitti muistovihkoonsa. ” Meillä on nyt tullut sivistys Konginkankaalle, kun on avattu kahvila ja matkalaisten koti.” Oli päässyt juomaan punaista limsaa ja istumaan isojen miesten seurassa.
Koittakaa nyt edes joku ymmärtää, että mikä mies hän oli ja mitä hän on meille edelleen. Muistojen kerääminen nyt on helppoa, kun suvusta on läheisiä paljon olemassa.
Vaikka en ole saanut häntä paljon henkilökohtaisesti tavata, mutta arvostan taiteilijaa, joka oli kansan syvistä riveistä noussut ja elää varmasti tuotantonsa kautta seutukunnan kirkkaimpien nimien joukossa.
Tässä tätä kirjoitan hänen kotinsa aitan takana, siinä kunnantuvassa, jossa hänen pyrkimyksensä tehdä Konginkankaasta kuulu paikka, hylättiin ja naureskelun saattelemana hän kokosi salkkunsa ja poistui, mutta työ jäi elämään.