Äänekosken Urheilijat ry:n 90-vuotisjuhlaa vietettiin kaupungintalolla lauantaina 15. lokakuuta. Juhlapuhujaksi kutsuttiin pitkän linjan urheiluvaikuttaja Jarmo Mäkelä. Julkaisemme juhlapuheen kokonaisuudessaan:
Kun urheiluseura Äänekosken Urheilijat perustettiin helmikuussa 1932, elettiin Suomessa 30-luvun suurta lamaa, pula-ajaksikin kutsuttua – kieltolaki äänestettiin kumoon, tehtaita meni vararikkoon ja maatiloja vasaran alle, Mäntsälässä kapinoitiin. Äänekosken ja Suolahden kauppalat olivat perustettu ensimmäinen ensimmäistä ja kansalaissodan seurauksena kahtiajakautuneen yhteiskunnan loiskeita ilmeni niin politiikassa kuin järjestöjenkin toiminnoissa.
Urheiluhistorioitsijat ovat tulkinneet väkevästi, kuinka Tukholman Olympiakisojen 1912 kolminkertainen kultamitalisti, kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailman kartalle. Tuolloin Suomen joukkue marssi Olympiakisojen avajaisissa omana osastonaan muun keisarillisen Venäjän joukkueen takana ja kilpaili Venäjän keisarikunnan lipun alla. Hannes toki tunnettiin Äänekoskellakin sankarina, joskin niukka tiedonvälitys ei vielä tuolloin hullaannuttanut koko kansaa urheiluun.
Kuten Erik Relander seuran historiateoksessa Äänekosken Äkkilähtö ansiokkaasti kuvaa, tilanne oli toinen Äänekosken Urheilijoiden perustamisen aikoihin. Nuori kansakunta oli imenyt suuren osan itseluottamuksestaan ja tulevaisuuden uskostaan kilpaurheilijoidensa menestymisestä. Antwerpenin, Pariisin ja Amsterdamin olympiakisat 20-luvulla olivat osoittaneet, kuinka urheilun suurvaltoja oli maailmassa kolme; Yhdysvallat, Saksa ja Suomi.
Kesän 1932 olympialaiset Los Angelesissa käytiin Yhdysvalloista käynnistyneen laman kourissa. Suomen menestys oli edelleen erinomainen, siihen saattoi toki vaikuttaa vain 37 kansakunnan osallistuminen, 20-luvun kisoihin verraten selvästi pienemmillä joukkueilla. Losin kisojen mediatapaus oli Ruotsin urheilujohdon Kansainväliselle Olympiakomitealle aktiivisesti lobbaama Paavo Nurmen julistaminen ammattilaiseksi, minkä takia yhdeksänkertainen olympiavoittaja ei päässyt yrittämään juoksu-uransa kruunaamista maratonin olympiavoitolla. Lukuisten huippu-urheilijoiden ohella kattava lukutaito, sanomalehdet ja viimeistään Martti Jukolan radioselostukset Berliinin olympiakisoista 36 teki suomalaisista urheiluhullun kansakunnan – sanan myönteisessä merkityksessä.
Erik Relanderin seurahistoriikki on paitsi tarkkaa kerrontaa seuran toiminnasta, urheilijoista ja heidän menestymisestään myös kiintoisaa ajankuvausta. Tästä esimerkkejä ovat muualta muuttaneiden Otto Savolaisen ja Leo Lehdon vetoapu Äänekosken Urheilijoiden alkuhistorian valtalajeille, painille ja yleisurheilulle, Palomäen urheilukentän valmistuminen 39 tai Äänekoski Oy:n ja sen seuraajien moninaiset tukitoimet seuralle. Sotavuodet kuihduttivat urheiluseuratoiminnan pienimuotoiseksi niin Äänekoskella kuin muuallakin. Äänekosken Urheilijoissa sodista elpyminen oli nopeaa. Vuoden 1947 yleisseuran toiminnan kirjaukset kertovat jo yhdeksästä lajijaostosta; yleisurheilu-, voimailu-, (sisältäen painin ja nyrkkeilyn), hiihto-, pesäpallo-, poikaurheilu-, voimistelu-, suunnistus ja retkeily-, talous- sekä henkisen kasvatuksen ja juhlatoimikunnan jaostot. Saman vuoden isoja tapauksia olivat seuran tukikohdan ja harjoittelupaikan, Palokunnantalon palo ja 123:n ÄU-laisen osallistuminen SVUL:n suurkisoihin Helsinkiin.
Omien olympiakisojen vuodelle 1952 oli odotuksia. Sellutehtaalle töihin ja seuraa edustamaan oli saatu kaksi huippu-urheilijaa naapuripiiristä Pohjois-Savosta, hiihtäjä Veikko Räsänen Maaningalta ja kestävyysjuoksija Erkki Puolakka Tervosta. ”Räsä-ukosta” ei tullut Äänekosken Urheilijoiden ensimmäistä olympiaurheilijaa, sillä hän putosi niukasti Oslon talvikisoista. Helsingin kesäkisoissa sen sijaan urheilivat ”Olympia-Erkat”, kymmenottelija Erkki Hautamäki ja maratoonari Erkki Puolakka.
Äänekosken Äkkilähtö veti lukijan mukaansa lukuisine mielenkiintoisine tietoineen. Uutta tietoa minulle olivat esimerkiksi se, kuinka hyvä Hautamäen Erkki oli nuoruusvuosinaan myös hiihtäjänä ja nyrkkeilijänä, missä kaikessa Parkatin Heikki on koripallon ohella ollut mukana tai kuinka olympiakoripalloilija Uolevi Manninen pelasi 1950-luvun jälkipuoliskolla Äänekosken Urheilijoiden maakuntasarjan joukkueessa mm. Kuopion Paavo Lipposta ja Oulun Martti Ahtisaarta vastaan. Kinnulan Kimmojen Mauri Pekkarisen olen tiennyt urheilumieheksi, mutta en sitä, että hän oli vuonna 1963 SVUL:n Keski-Suomen piirin 16-sarjan piirinmestaruushiihtojen kakkonen 119:n osanottajan kilpailussa.
Yleisseurana ÄU vain vahvistui sotavuosien jälkeen. Aiemmin mainittujen yhdeksän jaoston lisäksi seurassa on harrastettu aktiivisesti koripalloa, lentopalloa, ampumahiihtoa, uintia, alppilajeja nopeuslaskun Maailmanennätykseen saakka, sekä jääkiekkoa ja jalkapalloa. Pienen aikaa seuratoiminnalle tyypillisellä aaltoliikkeen harjalla ovat lisäksi olleet pikaluistelu, kilpa-ammunta ja tennis. Äänekosken Äkkilähdössä on lisäksi ansiokkaasti selvitetyt seuran kumppanuuteen läheisesti liittyneiden Äänekosken Naisvoimistelijoiden ja Palloseuran tarinat.
Kilpaurheilu Suomessa, kuten muuallakin oli pitkään vain miesten asia. Sotavuosiin saakka maamme urheilujohto hyväksyi naiset mukaan vain pitkän perinteen naisvoimisteluun. Asenteet alkoivat kuitenkin muuttua ja naiset pääsivät asteittain mukaan miehiseen urheilumaailmaan. Äänekosken Urheilijat lienee tässäkin asiassa ollut vähintäänkin hereillä, lentopallossa koripallostaan ja pesäpallostaankin tunnetumman paikkakunnan ja seuran naiset olivat pioneereja, kun lähtivät ensimmäisenä joukkueena sarjatoimintaan vuonna 1965. Relanderin monipuolisesta historiankirjoituksesta jäi yhtenä esimerkkinä mieleen seuran nuorten uimareiden lähes kymmeneen kilometriin nousseet päivittäiset uintikertymät seuraleiriltä 1977. Itsekin kuntouintia harrastavana uskallan todeta sen olleen hirmuista harjoittelua.
Ei ole sattumaa, että ÄU:n kaikkien joukkuelajien huippuvuodet ajoittuivat 1960-luvun loppuvuosiin. Urheilu on aina heijastanut ympäröivää yhteiskuntaansa. 60-luvun loppuvuosina käynnistynyt rakennemuutos, ihmisten valtaisa muuttoliike Äänekoskea suurempiin kaupunkikeskuksiin ja juuri näiltä seutukunnilta myös Ruotsiin vei luonnollisesti mennessään urheilevia nuoria ja oli osaltaan käynnistämässä urheiluseurojen muuntumista enenevästi yleisseuroista erikoisseuroiksi.
Niin paljon kuin elämä on viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana muuttunut, on urheiluseurojen toiminnoissa yhä myönteisen juurevaa pysyvyyttä. Siteeraan urheilulegenda Tahko Pihkalaa, joka 1920-luvun alussa ilmestyneessä urheiluseurojen toimintaoppaassaan kiteyttää;
”Urheiluseurojen tehtäviä ovat; järjestää harjoituksia, järjestää kilpailuja ja järjestää juhlia”.
Näin se on ollut Äänekosken Urheilijoissakin ja mikä mukavinta todeta juuri nyt – on sitä tänäkin päivänä. Ympärivuotisesti kokoontuvat urheilukoulu- ja nuorisovalmennusryhmät sekä medianäkyvyyttäkin saavat erikokoiset urheilukilpailut ovat seuratoiminnan ruisleipää.
Mitään yksittäistä perustetta ei Äänekosken Urheilijoiden yhdeksänkymmenvuotiselle menestystarinalle liene löydettävissä. Kyse on yhteisöllisyydestä, rakkaudesta kotiseutuun ja kotiseuraan, yhdessä tekemisen riemusta, joka on rikastuttanut suuren osan äänekoskelaisista elämää viimeisten sukupolvien osalta. Kuten seurahistoriikista hyvin käy ilmi, ÄU:hun on sitouduttu perheittäin, suvuittain ja sukupolvittain.
Vuonna 1982 järjestäytyneistä ja seuran nuoria vuosittain tukevista Äänekosken Urheilijoiden Veteraaneista Erkki Hautamäki kiteyttää tuntojaan ajattomasti ÄU:n 50-vuostisjuhlaviestissä 1982. ”Seison yhä niiden muistojeni kera, joiden yllä leijuu urheilun leikinomainen ponnistamisen ilo. Ihmisenä kasvamisen suuri päämäärä on kantaa voitot ja tappiot tyyneydellä ja loppujen lopuksi nähdä urheilukin vain ilmiönä pyrkiessämme rikkaampaan ja täysipainoisempaan elämään”.
ÄU:n kasvatti, olympiakoripalloilija Uolevi Manninen pohtii urheilua ja yhteiskuntaa niin ikään ajattomasti seuran seitsemäntenäkymmenentenä juhlavuotena 2002. ”Suomen nopea selviytyminen sodan tuhoista ja rasitteista oli ihme. Olemme peräänantamatonta kansaa. Elintasomme nopeaa kasvua emme kuitenkaan täysin kestäneet. Tarvittiin 90-luvun lama palauttamaan meidät maan pinnalle. Yhteiskunnan osuutta joudumme jatkossa väistämättä karsimaan. Suomalaisten on jälleen otettava vastuuta omiin käsiin ja lisättävä omaehtoista toimintaa. Kun näin opitaan tekemään, huomataan, että juuri mistään ei tarvinnutkaan loppujen lopuksi tinkiä. Ja mielikin on parempi.”
Urheilevien lasten ja nuorten elämää sekä harrastuksia ohjaa neliyhteys koti, koulu, urheiluseura ja kaveripiiri, joista kaksi viimeistä ovat usein paljolti yhteisiä. Kilpaurheilijaksi kasvamisen näkökulmasta kullakin niistä on iso merkitys. Suomessa kodin ja urheiluseuran yhteispeli on ratkaisevaa. Lapsiperheiden äidit ja isät, onneksi myös isoäidit ja -isät pyörittävät seuroja ja saavat sieltä lastensa ohjaamiseen, usein valmentamiseenkin tarvittavan motiivin ja osaamisen. Koulu antaa paljolti muita elämisen eväitä, ohjausta myös liikunnan ja urheilun harrastamiseen. Se, että sosiaalinen media korvaa paljolti nuorten kohtaamisia ja yhdessä tekemistä, ei ole pelkästään hyvä asia. Tutkimuksinkin on osoitettu, kuinka kilpaurheilun harrastaminen lapsesta aikuiseksi on rakentanut edellytyksiä hyvälle elämälle, jota on mitattu eliniällä, sen mittaisella terveydentilalla sekä työelämästä suoriutumisella.
Urheiluseuroja leimaa laaja vapaaehtoistyö sekä odotukset ja velvoitteet lasten ja nuorten harrastamisesta kilpaurheiluun, sekä koko kansan liikuttamiseen. ”Äänekosken kaupunki on maan eturivin kuntia, kun on tilastoitu liikuntaan käytetyt määrärahat per kunnan asukasmäärä” kirjoittaa Erik Relander 20 vuotta sitten.
Kaupungin kotisivuilta ulkopaikkakuntalainenkin hahmottaa, että kyseinen kirjaus ei ole vanhaa tietoa. Liikuntakeskus lähialueineen, urheilukentät ja -hallit, sekä oppilaitosten liikuntatilat tarjoavat erinomaisen toimintaympäristön myös Äänekosken Urheilijoille. Seuran keskeisen tukijoukon muodostaa lisäksi kaupungin liike-elämä, Äänekoski Oy ja sen seuraajayhtiöt ovat tukeneet ÄU:ta moninaisesti sen koko toiminta-ajan, 90 vuotta. Tässä juhlassa on keskinäisten kiitosten paikka vahvalle äänekoskelaiselle yhteisöllisyydelle ja sen toimivalle kolmijaolle, ÄU, kaupunki ja paikallinen liike-elämä. Esimerkkinä kaupungin ja ÄU:n upeasta yhteistyöstä käy hyvin Äänemäen laskettelukeskus.
Huippu-urheilu on edelleen hyvin suosittua. Hiihtäjien, keihäänheittäjien tai jääkiekkoilijoiden kilvoitellessa isosta menestyksestä tv:n katsojaluvut saattavat nousta kahteenkin miljoonaan.
Huippu-urheilun globaali kaupallistuminen ja tähtitieteelliset tv-oikeuksien tulot ovat johtaneet myös vastenmielisiin ilmiöihin. Esimerkkeinä doping ja korruptio ovat koko kuluvan vuosituhannen ajan ravistelleet useampaakin lajia, sekä urheilun kansainvälisiä kattojärjestöjä, sekä tulleet näkyvästi uutisoiduiksi läpi maailman.
Suomen huippu-urheilun vuosi 2022 on ollut hyvä. Pidemmässä pohjoismaisessa vertailussa olemme kuitenkin pudonneet kolmessa vuosikymmenessä kärjestä pohjalle. Lisäksi koululaisten ja varusmiesten fyysisen kunnon mittarit jatkavat laskusuuntaansa. Näin ollen valtakunnan liikuntaa ja urheilua, sekä sen järjestäytymistä on syytä arvioida. Liikunnan ja kilpaurheilun laaja sateenvarjo on nyt olympiakomitean alla. Onko olympiakomitea jäämässä kenraaliksi ilman armeijaa? Niin urheilu- kuin muutkin järjestöt ovat vaikuttavimmillaan omanneet valtakunnan kattavat, alueelliset yksikkönsä. Esitänkin kysymyksen, voisivatko olympiakomitea ja liikunnan aluejärjestöt yhdistää voimavaransa? Niiden strategisista kärkivalinnoista kansalaisten liikuttaminen ja elinvoimainen urheiluseuratoiminta ovat yhteisiä. Ja voisivatko komitean kolmannen nuolenkärjen, kilpa- ja huippu-urheilun osalta erilaisiin taustayhteisöihinsä kiinnittyneet urheiluakatemiat tulla aluejärjestöjen kautta osaksi tätä hypoteettista keskusjärjestöä?
Palataanpa takaisin ÄU:n aiempiin vuosikymmeniin. Tämän seuran yhteydessä Kinnusen keihäsperhe ei ole sivuutettavissa. Etenkin Jormasta ja Kimmosta on kirjoitettu paljon ja te, jos ketkä tunnette heidän saavutuksensa ja polkunsa laajemminkin. Jormasta kertoo paljon se, että Suomen yleisurheilumaajoukkue halusi hänet kapteenikseen vielä senkin jälkeen, kun Äänekosken pikkujättiläinen oli 38 maaottelustaan heittänyt viimeisensä Tukholman Ruotsi-ottelussa 1975. Jorman lojaalisuus omiksi kokemilleen asioille, esimerkkeinä ÄU:n edustaminen, puheenjohtajuus tai Pihtiputaan keihäskarnevaalit, oli rikkumatonta.
Myös Kimmon hyvin tuntevana en voi olla ihailematta sitä tarmoa, millä hän antaa panostaan ÄU:lle, Pihtiputaan keihäskarnevaaleille ja sen kautta valtakunnan keihäänheitolle, monista omista valmennettavistaan puhumattakaan.
Kimmoa kahta vuotta nuorempi, edesmennyt Jarkko-veli ylsi kaksikymppisenä kolmenkymmenen sentin päähän kasikympin aatelisrajasta ja oli vuotta aiemmin noussut hopeakorokkeelle nuorten EM-kilpailuissa.
Kovaa sitoutumista ja lajinsa täyttä ymmärtämistä ilmenee myös Jamissa. Muistan muutama kesä sitten, kun hänen kanssaan Pihtiputaalla juttelin, kuinka hän arvioi sen aikaista keskustelua keihäänheittomme alennustilasta. Jami totesi saksalaisten kohtaavan huolestuttavasti terveysongelmia, mikä johtaa siihen, että lähivuosina peli on taas auki ja me suomalaiset kuvassa hyvin mukana. Kuinka oikeassa hän olikaan, se nähtiin viime kesänä. Olen varma, että Kinnusen kolmas sukupolvi ei ässiään ole vielä pöytään lyönyt. Tässä yhteydessä juhlaväki toivottaa Jamille mitä pitävintä terveyttä, siitä se enää on kiinni.
Yleisurheilutaustaisena oli erityisen mielenkiintoista tutustua ÄU:n historiaan, sieltä tuli vastaan paljon ihmisiä, jotka olivat vuosikymmenten saatossa tulleet tutuiksi, urheilijoina tai valmentajina.
Aiemmin mainitsemattomista seuran olympiaurheilijoista tai olympialaisiin yltäneistä kasvateista näin Pentti Rummakon lukuisissa kilpailuissa, joihin itsekin osallistuin. Aki Heikkinen urheilijana ja Esa Rinne valmentajana tulivat tutuiksi useilta kilpailumatkoilta ja harjoitusleireiltä niiltä vuosilta, kun hoitelin työkseni valmennusasioita Suomen Urheiluliitossa. Lisäksi ÄU:n vähintään SM-mitaleille yltäneistä urheilijoista tulivat samoina vuosina tutuiksi Anni ja Ulla Tuimala, Teemu ja Tuukka Rautiainen, Teija Hannila, Sami Itani, Tero Linja, Antti Vierula, Ilpo Poutiainen, Kimmo Mattila ja Timo Paasolainen. Heikki Kuulasmaa on tullut tutuksi urheilukenttien katsomoista, ja Raimo Koivun muistan yhtenä pikkupoikavuosieni pika-aitojen kärkimiehenä. Myöhempien vuosien kärkiurheilijoista tuttuja ovat korkeusveljekset Valtteri ja Arttu Mattila, joidenka Olli-Pekka-isä hyppäsi seivästä niissä valmennusryhmissä, joita SUL:n ensimmäisinä työvuosinani vedin. Ratakierroksen juoksuissa on nyt nousubuumi, sekin on mielenkiintoista nähdä, mihin Aino Pulkkinen ja muut pitkän viestin naiset lähivuosina yltävät.
Urheilijoiden ohella ÄU:ssa on eri aikakausina vaikuttanut henkilöitä – seuran puheenjohtajat monesti kärkinä – joidenka työ ja vastuunkanto ovat vetäneet mukaansa teidät kymmenet, tarvittaessa sadat ja vuosikymmenten saatossa tuhannet seuratoimijat. Suuri osa tässäkin juhlassa paikalla olijoista on sitoutunut seuraansa kymmenien vuosien mitalla, perheittäin ja sukupolvittain. Seuratoiminnan tulevaisuudessa ei ole realistista odottaa sellaisia vuosikymmenten mittaisia vapaaehtoistyön jättipanoksia, joita ÄU:n yleisurheilu on saanut esimerkiksi jaostossa kaikkea tehneeltä Ilpo Vesteriseltä, jonka muistan yhteisiltä Kuortaneen valmennusleireiltä jo 70-luvulta. Ja mikä parasta, Ilpon laatuvalmennus jatkuu tänäkin päivänä.
Järjestötyön nykytrendit osoittavat, että jäsenyydet ovat laskussa ja osallistuminen nousussa, pitkäjänteisestä sitoutumisesta ollaan siirtymässä projekteihin ja lopulta osallisiksi kertaluonteisia elämyksiä. Perinteisen urheiluseuratyön kohdalla kiinnittyminen seuraan ei enää ole automaatio, motiivien lähteet sirpaloituvat usein lajijaostoon tai omaan joukkueeseen tai pelkästään omien lasten urheiluharrastukseen. Suomalaiset haluavat edelleen tehdä vapaaehtoista urheiluseuratyötä, mutta aiempaa enemmän omilla ehdoillaan siihen kuluvaa ajankäyttöä määritellen.
Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeata. Urheiluseuratyölle on tänäkin päivänä nähtävissä monia haasteita, kuten esimerkiksi ohjaajien ja valmentajien sitouttaminen. Äänekosken Urheilijat on ollut toimiva ja aktiivinen seura läpi 90-vuotisen olemassaolonsa ja on sitä tänäkin päivänä. Yleisurheilun ja ÄU:n Veteraanien ohella seurassa toimivat lentopallo-, ampumahiihto- / hiihto- ja cheerleading- / akrobatiajaostot. Opetus- ja kulttuuriministeriön suoran seuratukensa ÄU on sijoittanut Henna Salonvaaran palkalliseen toiminnanjohtajatyöhön, pidemmäksi aikaa urheilukoulujen ohjaukseen tai nuorisovalmennusryhmiin sitoutuville maksetaan työstä hyvin kohtuullista korvausta. Noin sata yleisurheilulisenssiä tarkoittaa kuitenkin sitä, että lisävalmentajien tarve on ilmeinen. Valmentajatyyppejä kannattaa etsiä, aivan kuten urheilijoitakin. Valmennustyö ei ole niin mystisen vaativaa ja vaikeaa, kuin minkä kuvan huippu-urheilijoiden toimintaa esittelevistä tiedotusvälineistä saa. Muistan seuran valmentajista Ilpon lisäksi Jorma Kivirannan, Seppo Silenin, edesmenneen Seppo Siitosen, Rauno Hirvasen ja Mauri Kangaskestin, jotka kouluttautuivat kovantason valmentajiksi, ensimmäiset jo silloin, kun yleisurheilun ikäkausiurheilu voimallisemmin käynnistyi kohta puoli vuosisataa sitten.
Useamman vuosikymmenen takaa muistan myös Markku Rautiaisen, silloisen valmentajan, nykyisen seuran puheenjohtajan, joka kertoi seuran tuoreimmista kuulumisista. Kliseisesti todeten ei ole Markunkaan omena kauaksi pudonnut, muutama viikko sitten oli mukava jutella pitkästä aikaa Rautiaisen Teemun kanssa. Teemu ohjaili Jyväskylän SM-viesteissä Espoon Tapioiden verkkareissa nykyisen seuransa junnujoukkueita.
Kiitokset siitä, että sain tulla pitämään tämän juhlapuheen. Minullakin on yhteyksiä ÄU:hun. Sukututkimustakin harrastanut Jorma Kinnunen kertoi aikoinaan omansa ja minun, Pihtiputaalta lähtöisin olevan isoisäni suvun menevän yhteen muutaman sukupolven taakse. 80-luvun alkuvuosina harjoittelin Äänekoskella, kun olin kymmenottelijana Into Turvasen valmennuksessa.
Olin yhteydessä Suomen Urheiluliittoon, jonka huomionosoitusrekisteri näytti, kuinka maineikas seura, Äänekosken Urheilijat on vuosikymmenten saatossa saanut kaikki yleisurheilun lajiliiton jäsenseuroilleen osoittamat huomionosoitukset. Liiton nykyjohto, ÄU:n kasvatti, puheenjohtaja Sami Itani ja toimitusjohtaja Harri Aalto pyysivät välittämään Suomen Urheiluliiton onnittelut juhlivalle seuralle. Onnitteluidensa vakuudeksi SUL on tehnyt tilitapahtuman juhlakutsussa olleelle nuorten urheilijoiden stipendirahaston tilille
Näillä sanoilla tuon myös henkilökohtaiset onnitteluni Äänekosken Urheilijoiden juhlapäivään ja toivotan seuralle menestystä kohti seuraavaa, sadatta juhlavuotta.
Vielä kerran – paljon onnea Äänekosken Urheilijat!
