Äänekosken kaupungin järjestämä perinteinen itsenäisyyspäivän juhlaa vietettiin kaupungin valtuustosalissa. Juhlapuheen piti ukrainalaisten kanssa vahvaa vapaaehtoistyötä tekevä erityisopettaja Johanna Arho-Forsblom. Musiikkiesityksistä vastasivat Ella Kahelin, Alina Piilonen, Valtteri Hirvanen ja Äänekosken Laitakaupungin ensemble.
Rakkaat ja tärkeät sotiemme veteraanit ja lotat, hyvät äänekoskelaiset,”matala kumarrus teille” – kuten ukrainalaiset ystäväni usein sanovat minulle. Olen kiitollinen saadessani puhua tänä Suomen 105-vuotispäivänä teille vapaaehtoistyön ja auttamisen merkityksestä itsenäisen Suomen ja oman kaupunkini, Äänekosken, vahvuutena.
Olen yrittäjän tytär. Isäni ajoi rekka-autollaan miljoonia kilometrejä. Äitini oli maatalouslomittaja. Kotona opin, että toimeen pitää tarttua ja tehdä työtä. Opin myös sen, että ystäviä ja naapureita autetaan ja omasta annetaan. Lapsuudessani kerrostalossamme pidettiin paljon talkoita ja yhteisiä juhlia ja naapureille lainattiin – oli sitten kyse sokerista, korkeajakkarasta tai kuumemittarista. 70- ja 80-luvulla Jyväskylän Pupuhuhdassa eli kerrostaloyhteisö, joka oli kuin pieni kylä, jossa leivontapäivänä naapurikin sai pullia tai makaronilaatikkoa. Lapsuudessani opin, että onnen tulee yltää matalimpaankin majaan.
…ja nyt Äänekoskelta olen löytänyt samanlaisen ”Pupuhuhdan”.
Omalle isälleni olin pikku prinsessa. Viisivuotiaana isä vei minut kenkäkauppaan. Äiti oli neuvonut, että pitää ostaa lenkkikengät: sellaiset, joilla on hyvä leikkiä ulkona. Pääsin katselemaan ihanaa kenkämaailmaa ja ihastuin maailman kauneimpiin korkokenkiin. Pyysin ja anoin ja isä antoi periksi. Sain kauniit, kullanväriset korkokengät. Kotiin palattuamme äiti tuhosi prinsessaunelmani: kengät palautettiin ja ostettiin käytännöllisemmät lenkkarit.
Jokainen isä ja äiti haluaa tarjota omalle lapselleen parasta. Myös ukrainalaiset perheet. Moni heistä joutuu nyt kuitenkin elämään erossa rakkaistaan ja on jättänyt kotinsa ja kotimaansa.
Menneenä vuonna olemme samaistuneet Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Vaikka sota on kaikille tuttu sana, olen vasta nyt sitä hiukan ymmärtänyt. Sotaa voi kuvailla kauheaksi ja pelottavaksi, eikä silti tiedä, millaista pelkoa se oikeasti aiheuttaa.
Me jokainen olemme tänä vuonna nähneet kuvia panssarivaunuista, tuhoutuneista taloista, räjähdyksistä, itkevistä äideistä ja pelokkaista lapsista. Maailmassamme rauha on rikottu ja monella on epävarma olo. Turvattomuus yrittää hiipiä mieliimme ja viedä toivon tulevasta. Muistot ja kertomukset sotavuosien historiasta ovat uhkaavia ja voimme pelätä niiden olevan myös tulevaisuutta.
Kotikaupunkiimme sotaa pakoon tulleet ukrainalaiset ovat kertoneet omia kokemuksiaan sodasta, kun Venäjä murjoo heidän kotejaan ja mieliään. Tämä on yhden heistä kokemaa: Kaupunkimme oli ollut miehitettynä sodan toisesta päivästä lähtien. Meitä pommitettiin voimakkaasti sekä päivällä että yöllä. Kolme kuukautta asuimme kaikki kellarissa. Nuorempi tyttäreni nukkui perunalaatikossa ja me nukuimme sahanpurusäkkien päällä. Kovan pommituksen jälkeen mieheni ja minä jouduimme kranaatinheittimen tulen alle. Ihmeen kaupalla selvisimme. Näimme paljon rikkinäisiä ihmisiä. Kaksi päivää myöhemmin lähdimme kotiseudultamme, sillä meillä ei enää ollut voimaa asua siellä. Ja ylistys Herralle, hän toi meidät tänne elävinä ja terveinä. Ja me synnymme tänne uudelleen äänekoskelaisten ansiosta.
Tämä on satumaa. Käyn suomen kursseilla. Emme lakkaa etsimästä työtä (kunnes meidät on palkattu), mutta Herran tahdosta toivomme parasta. Tänä aikana, kun asuimme kellarissa, tapahtui paljon surua sotilaiden takia. Pahinta on isäni kuolema. Hän asui toisessa kaupungissa 600 km päässä minusta. Miehityksen vuoksi emme voineet mennä sinne. En edes tiedä, minne hänet haudattiin.
Kaikki kauhea on nyt jätetty Ukrainaan. Vapaaehtoisten auttajien ansiosta meille on alkanut uusi, ei vielä helppo, mutta onnellinen elämä. Kiitos paljon kaikesta. Jumala siunatkoon teitä kaikkia.
Suomalaisilla on oma historiansa ja vapaudesta maksettu hinta. Suomi itsenäistyi yli sata vuotta sitten, mutta itsenäisyys oli vaarassa sotavuosina. Maamme jälleenrakennuksen ajoilta asti meillä on kokemus siitä, että tarvitessamme saimme apua: Kokemus auttamisen tärkeydestä. Olemme talkookansaa, järjestö- ja yhdistysihmisiä ja olemme edelleen yhdessä vahvoja. Siitä nousee halu auttaa muita: Etuoikeus olla avuksi ja kunnioittamisen kulttuuri.
Me saamme tänään iloita siitä, mitä isovanhempamme ja heidän vanhempansa pitivät tärkeänä yli vuosisata sitten. Jokainen meistä on tehty toisista ihmisistä. Olemme osa edellistä sukupolvea. Olemme seuraava luku edelliseen tarinaan. Saan tänä päivänä olla kiitollinen siitä, mitä edellisessä luvussa kirjoitettiin, sillä minua ennen eläneet sukupolvet antoivat kaikkensa, että saisimme olla vapaita, elää rauhassa ja meillä olisi tulevaisuus ja toivo.
Haaveeni on, että nykyinen sukupolvi muistetaan siitä, että uskoimme hyvään. Meidän tekomme tulevat näkymään lapsissamme vuosikymmenten jälkeen.
Sodan melskeiden keskellä emme saa menettää toiveikkuuttamme. Meidän on oltava se rauha, jonka haluamme ympärillämme nähdä. Se, että kiinnitymme arkeen, konkreettiseen tekemiseen, vahvistaa toiveikkuutta. Rauhantyö alkaa läheltä; se alkaa omassa perheessä ja ystävien keskellä, omassa kaupungissamme, arjessa ja työssä. Vaikka itsekin olisimme peloissamme, voimme olla nuoremmille tai hauraammille turva. Vakaa tekemisemme ja auttamisen jatkaminen lisää toivoa ja lisää rauhaa.
Mitä siitä seuraisi, jos kaikki kunnioittaisivat ja auttaisivat arjessa toisiaan?
Siitä seuraa auttamisen ilmiö ja sellaisen olemme saaneet nähdä ihmeellisenä auttajien verkostona tänä vuonna Äänekoskella. Evakkokotien välttämättömät tavarat ovat olleet sitä konkreettista apua, mitä ukrainalaiset ovat tarvinneet ja meiltä saaneet. Vielä suurempi asia on välittynyt näiden lahjojen kautta: Olemme jakaneet uskoa ja toivoa tulevaan.
Kun ihmiseltä on riistetty kaikki, kun hän on pakomatkalla kotimaastaan – voi tulevaisuus tuntua toivottomalta. Todellinen pimeys ei kuitenkaan asu olosuhteissa vaan se tekee majan sydämeen, olkoon olosuhteet millaiset hyvänsä. Mutta siellä asuu myös toiveikkuus. Toivoa ei saa koskaan viedä meiltä – tai heiltä! Toivoa voimme vahvistaa ympärillämme auttaen lähimmäisiämme. Tämä on vahvuutemme!
Toiveikkuuden voimasta eräs ukrainalainen kirjoitti minulle näin:
Kun menetät kaiken, saat joskus enemmän! Kun asuimme Ukrainassa, meillä oli myös kaikki, meillä oli hyvä auto, jonka venäläiset sotilaat veivät, kaunis talo uudella remontilla, teimme suunnitelmia tulevaisuutta varten, mutta yhdessä hetkessä se kaikki romahti, mutta tärkein asia jäi: PERHE.
Kirjoitan vilpittömästi ja sydämeni pohjasta! En olisi koskaan elämässäni voinut kuvitella, että jonain päivänä minun täytyisi lähteä kotimaastani, rakkaasta kodistani, jättää kaikki ja ottaa vain kolme matkalaukkua ja mennä tuntemattomaan. Mutta olen iloinen ja vilpittömästi kiitollinen, että perheeni päätyi tähän kaupunkiin ja sain tavata kaltaisiasi ihmisiä! Äänekoskella asuu hyviä ihmisiä.
Teette lapseni onnelliseksi ja se on korvaamatonta! Koska heiltä otettiin kerralla kaikki pois: lapsuus, ystävät, sukulaiset, asunto ja kaikki muu, ja annatte heille sanoinkuvaamattomia tunteita, ja taas kerran saat heidät uskomaan, että hyvyys on olemassa, ja se voittaa aina.
Rauhan voi tartuttaa toisiin. Sotatilanteista keskusteluiden kannattaa antaa tulla ja mennä ja sitten jatkaa arkea ja juhlaa. Rauha alkaa yhteisestä ateriasta, se alkaa talviaamuna kahvikupillisesta – rauha ja toiveikkuus lisääntyy, kun elämme arkea kuten ennenkin.
Tutustuttuani ukrainalaisiin perheisiin, olen myös saanut osallistua heidän arkeensa ja juhlaansa ja ihastunut ukrainalaiseen keittiöön. Olen istunut useassa kodissa perheen keskellä ja saanut pyynnön kuulua heidän perheisiinsä – olla ”meidän Johanna”. Ihmisinä emme sittenkään ole kovin erilaisia. Suomalaisilla ja ukrainalaisilla on samanlaiset aistit, tunteet, ajattelu- ja vuorovaikutustaidot. Erilaisia meistä kasvaa erilaisissa ympäristöissä. Kasvaessamme suvaitsevaisiksi onkin tärkeää ymmärtää samanlaisuus. Olemme liikaa tarkkailleet ulkonaisia eroja.
Käydessäni kesällä Kyminkadulla, kerrostalon pihalla leikki iso joukko iloisia lapsia hiekkakasalla, kiipeilytelineissä ja keinuissa. Nyt talven alkaessa he laskevat pihassa mäkeä lahjapulkillaan. En tunnista kuin muutaman sanan, mutta tunnistan naurun – leikit ovat kuin mistä tahansa äänekoskelaisesta pihapiiristä ja samoja talvitaivaan tähtiä he ihailevat.
Yhteisönä olemme yksilöitä vahvempia toimijoita. Voimme kehittää omaa ja ympäristömme hyvinvointia samoin kuin aiemminkin: uskomalla hyvään! Muutoin käy niin, että kun meille osoitetaan tähtiä, näemme vain sormen kärjen.
Auttaminen ja hyväntekeminen on tapa vastustaa minäkeskeisyyden ilmiötä. Hyväntekemisellä tarkoitetaan (Ryan & Martela, 2014 mukaan) kokemusta siitä, että ihmisen toiminnalla on positiivinen vaikutus toisten ihmisten elämään. Yhteen kirjoittaminen vahvistaa sitä, että kyse on hyväntekemisen tunteesta eikä yksittäisistä teoista. Teot kyllä usein aiheuttavat tämän tunteen.
Äänekosken asukkaiden vahva tahto auttaa ei ole vähentynyt kahdeksassa kuukaudessa, jonka aikaa olemme täällä kulkeneet ukrainalaisten rinnalla. Me olemme esimerkki monille muille kunnille. Samaan aikaan me itse tarvitsemme tätä auttamista ja aitoa välittämistä – jopa enemmän kuin avun saajat.
Aiempien sukupolvien esimerkki velvoittaa meitä nyt. On meidän vuoromme pitää kiinni toiveikkaasta tulevaisuudesta ja saattaa Äänekoski ja Suomi, isänmaamme, tuleville sukupolville suomalaisena, kansainvälisenä, sisukkaana, välittävänä ja hyvään uskovana. Tarvitaan kaverista huolehtimista ja tarvitaan sinnikästä vapaaehtois- ja virkamiestyötä! Tällä asenteella sotiemme veteraanit ja hyvinvointimme rakentajat tarttuivat toimeen niin sodassa kuin rauhassakin.
Kuten rekka-autoilija isäni minulle aikoinaan opetti: Vain näin onni yltää matalimpaan majaankin. Hyvää itsenäisyyspäivää teille jokaiselle!
