Koiviston oma suurmies Juho Hoikkanen ehti elämänsä aikana luoda ja nähdä paljon.
Johan Hoikkanen syntyi 29.10.1876 Koivistonkylällä Esaias ja Maria Hoikkasen perheen kolmanneksi lapseksi.
Ylempi kansakoulu Äänekoskella Juholta, kuten paremmin tunnettiin, päättyi 17-vuotiaana 1893. Juhon kerrotaan olleen vilkas ja temperamenttinen laskutaitoinen poika. Isänsä maan viljelytöissä hän oli kansakoulun jälkeisen vuoden.
Keski-Suomen opistossa Äänekoskella kului talvi 1894-1895. Tältä ajalta Juhon kirjoituksia on käsinkirjoitetussa opisto-lehdessä ”Kosken Kuiskeita” nimimerkillä ”…nen”. Yksi on lehden ensimmäisen kansisivun kertomus ”Kosken kuiskimisesta” oppilaille. Se kertonee, että Hoikkanen oli lehden synnyn yksi päätekijä. Hoikkasen tulevien teosten ennakkoteemoja oli toisessa kirjoituksessa, ”Unennäöstä”, eli miten unet ennustavat säätä.
”Koittakaapas panna merkille
unianne, niin loruista tulee tosi”
Jyväskylän seminaariin Hoikkanen haki Keski-Suomen Opiston jälkeen heti seuraavana kesänä ja pääsi aloittamaan 1896. Seminaariaikana hän hioi kynänkäyttöään kirjoittamalla runoja illanviettoihin ja muihin tempauksiin. Seminaarin päästötodistuksessa ainekirjoitus oli 9, ja muissakin aineissa Hoikkanen oli ensitiloilla valmistuessaan 1900 keväällä.
Keskitason kansakoululaisesta oli tullut ahkera opiskelija, jolla oli tiedonjanon lisäksi kova vietti muotoilla kokemuksiaan ja ajatuksiaan muiden luettaviksi, kertomuksiksi ja runoiksi. Koivistonkylän metsistä ja kalaretkiltä seurasi Hoikkasta lopunikää vahva luontosuhde.
Vuonna 1900 Juho Hoikkanen pääsi Loimaalle kansakoulun opettajaksi ja otti sen asian vakavasti 13 vuoden ajaksi. Loimaalla hän tutustui nuoreen Väinö Kolkkalaan, jonka kanssa hän riensi jatkuvasti metsästämässä ja väittelemässä, etupäässä kirjallisuudesta. Yhdessä he perustivat kylälle nuorisoseurankin. Kolkkalasta tuli lehtimies, joka toimitti myöhemmin mm. Keskisuomalaista ennen kuin ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.
Opettajan viran saatuaan Hoikkanen ahkeroi myös kirjoittajana, ja lukuisat lehdet saivat häneltä kaunokirjallisia tarinoita, ja runoja, joista pidettiin. Aiheet olivat pääasiassa luontoon ja kansanelä-mään liittyviä, jotkut paikallisesti tunnistettavia tapahtumia. Olipa joukossa myös humoreskejä ja vitsejä hupilehtiin, kuten kesän 1913 Tuulispäähän kertomus anjovisrasia. Onneksi tämä ei vaikuttanut valintaan Koivistonkylän opettajaksi heinäkuussa 1913 !
Loimaan opettaja-ajan kaikki kesälomat Hoikkanen vietti Koivistonkylän kotimaisemissa. Metsästi ja kalasti, jututti kaikenlaisia ihmisiä saadakseen lisäaiheita kirjoituksiinsa. Kotiseuturakkaus oli syvällä poikamies Hoikkasessa ja se syveni hänen tutustuessaan paikallisiin ihmisiin.
Erilaisiin yhdistyksiin ja rientoihin ei Hoikkanen tuntenut kutsumusta, ehkäpä siksi, että sääty-rajat eivät hänelle olleet tärkeitä. Kävi harvoin kirkossa eikä edes kirkonkylällä.
Hoikkanen oli innokas metsä- ja kalamies, mutta vielä innokkaampi lukija. Kaikki Euroopan romaaniklassikot olivat mieluisia Dostojevskista Shakespeareen. Iän myötä Hoikkasesta tuli enemmän tietokirjojen ahmija, ja oppilaat pikkukylällä saivat kuulla monenlaista maailmantietoa ja myös tehdä käytännön kokeita. Tästä kertoo Hoikkasen museon monipuolinen kirjakaappi.
Ensimmäiset pari vuotta Koivistonkylän kansakoulussa olivat uuden koulu-talon valmistelua ja toisaalta maailmansodan alku-melskeiden seuraamista. Tässä vaiheessa Hoikkasta kiinnostivat myös kirjeen-vaihtoyhteyksien solmimi-nen toisiin kirjailijoihin – tosin harvoihin. Pääkaupunkiin ei Hoikkasta kuitenkaan saanut ja Jyväskylässäkin hän kävi vain Väinö Kolkkalan luona.
Kolkkala kävi saunomassa Hoikkalassa – kerran tuli puolimatkaan Eino Leinonkin kanssa, joka lähti sitten omille teilleen.
Hoikkasella oli viehtymys mystiikkaan ja hän mielellään jututti korven asujia kummi-tuksista ja ennusmerkeistä. Kutsuipa hän useaksi päiväksi romaninaisia kotiinsa, perehtyen heidän taitoihinsa ennustamisessa.
Tulevissa romaaneissaan Hoikkanen käytti kuulemiaan tarinoita. Vuoden 1901 kertomus Kanerva-lehdessä, ”Vainajan saralla” , muistut-taa kovasti tunnettua ”Tyttöin saaren” –tarinaa. Kuulun laukaalaisen rosvon , Annin-Oton, Hoikkanen verhosi Ullan-Antiksi 1938 novellissaan. Tätä ennen Hoikkanen oli pitänyt Ottoa vieraanaan viikon verran.
Heti Koivistonkylälle tultuaan Hoikkanen aloitti ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Hänen tapansa oli pitää käsi-kirjoituksensa salassa pöytä-laatikossa kaikilta, kunnes ne olivat aivan valmiit. Niinpä 1915 Suuria pyrkimyksiä –romaani oli keskisuomalaisille melkoinen yllätys. Varsinkin kun se sai arvostelumenestyksen. Kotiseutukulkija ja taidemaalari Jonas Heiska – joka taiteili romaanin kannet – oli ensimmäisiä haastattelijoita Hoikkalan saunassa. Silloin kirjailija totesi seuraavan romaanin olevan jo työn alla.
Hoikkanen muuten halusi häntä kutsuttavan kirjailijaksi – ei opettajaksi. Menestys ruokki uteliaisuutta ja erakoitunut poika-mies sai opettajan toimiensa ohella vastata moninaisiin kyselyihin ja kutsuihin.
Vielä toisen teoksen, Viinamäen Eenokki (1916), aikana oltiin varmoja, että ”Juho Hoikkanen” on salanimi Maiju Lassilalle, mikä vain lisäsi Hoikkasen kiinnostavuutta
Juha Hoikkasella kouluvihkojen tarkistamiset ja kotitalous alkoivat alku-menestyksen myötä jäädä kirjailija-Hoikkasen jalkoihin, ja Kolkkala järjesti palvelustytön hoitamaan taloutta. Kohta valmistuikin monipolvinen romaani Jylhänmäkeläisiä (1918), jossa oli aiempaa laajem-pi psykologinen henkilö-käsittely. Mutta ”köyhän täytyy kärsiä” – teema jatkui kansan elämän kuvauksen peruslinjana.
Tuonen ahventa onkimassa (1919) oli novellikokoelma, josta Hoikkaselle paukahti kahden tuhannen markan valtion palkinto – varsin merkittävä oli palkittu joukko, mm. Sakari Pälsi, Lauri Haarla, Viljo Kojo ja myöhempi nobelisti F.E. Sillanpää.
Hoikkanen meni 1918 palvelijansa kanssa naimisiin ja esikoinen kolmesta pojasta syntyi samana vuonna. Hoikkanen tunsi pian monia kuuluisuuksia, jotka niinikään perustivat perheitä.
Kortti Iki-Kiannolta kertoo arvostuksesta Suomen kulttuuriväen parissa 1920-luvulla.
Koivistonkylällä Hoikkanen oli hyvin arvostettu , ja suosittu, vaikka oli pidättyväinen eikä juuri osallistunut seuraelämään tai yhdistystoimintaan.
Suomen itsenäistyminen nosti esiin monia historia-aiheita ja oman perheen kasvaminen kirvoitti Hoikkasen ajatukset oman elämänsä pohtimiseen. Lohilahden opettaja (1922) on kertomus, joka selvästi kuvaa Hoikkasen lapsuuden maalaiskodin ja opettajan uran vaiheita ja näiden välisiä ristiriitoja. Teos ei ollut ”se suuri kertomus”, jota kirjailijalta jo odotettiin.
Romaanikirjailijan taival oli pysähtynyt, sillä kansantarinoista ei Hoikkanen enää saanut ammennettua kuin lyhyitä kertomuksia, joita hän yhä kirjoitteli eri julkaisuihin. Jälleennäkeminen (1924) oli kokoelma näitä kertomuksia, joissa pääpaino oli ennustustarinoilla, joita kansan suusta oli kuullut. Pääkertomus kertoi aviottoman tytön ja tilannetta paenneen äidin välistä vaikeaa suhdetta. Silläkin oli paikallinen lähtökohta
Seuraava romaani Sokkosilla (1925) sai aiheensa, kun Hoikkanen tutustui sokeaan. Romaanin aihe oli tuon ajan kirjallisuudessa epätavallinen ja sai huomiota osakseen. Itse tarinassa on paljon samaa kuin Jälleennäkeminen -teoksessa: äiti myrkyttää aviottoman vauvansa, joka sokeutuu ja kohtaa äitinsä uudelleen monen murheen jälkeen dramaattisesti aikuisena. Romaanina aihetta kiiteltiin, mutta käsittelyä pidettiin enemmän toimittajan reportaasina kuin asiansa tuntevan kirjailijan työnä.
Hoikkasen julkaisemattomaksi jääneen romaanikirjoituksen ”Kaisa ja Perttu” toinen päähenkilö on 1907 kuvassa vasemmalla Hoikkalan (?) pihassa istuva köyhäinhoitolautakunnan jäsen, Mäenpään Matti Pylväinen
Juho Hoikkasen kirjailijaura haki kansantarina-kuvausten jälkeen uutta suuntaa, ja Hoikkanen oli itsekin ”sokkosilla” . Kuolema, siihen johtavat elämänmittaiset kärsimykset ja ehdoton luonnonmystiikka olivat sääntöjä, joista Hoikkanen ei irti päässyt.
Kolkkala totesikin, että harvoilla Jyväskylänvierailuillaan Hoikkanen ”pitää huolen siitä, ettei päästä muita sananvuorolle harjoitellen ylistämäänsä vuorokeskustelua itsensä kanssa”.
Juho Hoikkanen oli kansakouluajoistaan lähtien seurannut ihmetellen mitättömän Äänekosken kylän kasvua suuruuteensa. Kalle Piilosen (1844-1919) menestyksekäs yrittäjyys ja nousu valtiopäiville oli poikkeuksellista, jopa luonnotonta. Piilonen oli niin laajalti kansan puhuma henkilö, että Hoikkanenkin tarttui aiheeseen romaanissaan Vangittu laulu (1929). Kirjailija käsitteli jättiläistehtaan syntytarinan Kalle Piilosen kertojaminänä, jossa kunnianhimon, tyttären naimakaupan ja monien tuttujen äänekoskelaishahmojen kautta pelkistyi ihmisen elämänkaari kohti vanhuutta ja kuolemaa, joka väistämättä odottaa kaikkein vahvimpiakin, ohittaen ihmisenmittaiset tarinat.
Hoikkanen ei tapansa mukaan kaunistellut ihmisten raadollisia vaikuttimia, vaan punoi Piilosesta – patruuna Suurkoskesta – varsin epävakaan kuvan, jolla ahneus ja kunnia olivat perimmäiset vaikuttimet myös hyväntekeväisyyslahjoituksissa. Tehdas taas oli ikään kuin möyryävä korven peto, jota ei sen kasvettua hallinnut enää sen synnyttäjäkään, vaan jäi sen jalkoihin, kuten koski itse.
Vangittu laulu päätti Hoikkasen romaani-julkaisut, vaikka hän yhä kirjoitti ja tarjosi käsikirjoituksia kustan-tajille, myös näytelmik-si muokattuna ja uutuuslaite radioon sopivina kuunnelmina.
Ylijäänyttä Hoikkasen tuotantoa ovat runot ja novellitarinat eri lehdissä. Lisäksi pitkiä kertomuksia ovat Kaisa ja Perttu, Kullanetsijät sekä Häämatka. Lyhytkertomuksista on mainittava Ullan-Antin markkinamatka ja Hiekkahaudalla. Hoikkanen muokkasi monia tarinaversioita ja useimmista myös näytelmä- ja kuunnelmakäsikirjoitukset, mutta silti ne eivät enää kelvanneet julkaistavaksi.
Hoikkasen loppuajan kirjoittaminen oli vanhojen tarinoiden toistamista eri muodoissa. Viimeisin oli Kalmiston kauhu, jota kirjailija viimeisteli ilmeisesti 30-luvun alussa hankitulla kirjoituskoneellaan vielä muutama kuukausi ennen kuolemaansa. Hoikkanen oli vielä opettajansijaisenakin Kesälahden koulussa, jonne hänen poikansa, koulun opettaja, Unto Hoikkanen, isän ”pelasti” Korpilahden Horkan mökistä, jonne Juho Hoikkanen oli Koivistonkylältä eläkkeelle muuttanut – oikein syrjäiselle korpimaalle. Kyllä Koivistonkylältä kirjailijalle tarjottiin tonttipaikkaa ja ilmaiset rakennustarpeet talon rakentamiseen, mutta Juho Hoikkasella ei ollut ”taloudellista tajua tipan vertaa”, kuten Unto Hoikkanen totesi 1976.
Juho Hoikkanen kuoli 1.6.1947, 70-vuotiaana.
Tuttu Koivistonkylän”kotiseutulaulu” syntyi jo 1908, se julkaistiin Turun Sanomissa.
Teksti: Timo Enäkoski
Kuvat: Väksyn arkisto
