Oli toukokuun viimeinen päin vuonna 1985. Marko Rautiainen ja Ilkka Honkonen löivät Telakkakadun koulun pihalla kättä päälle, että joku päivä vielä tavataan. Järjestetään oikein iso luokkakokous.
– 30 vuotta siinä kesti, Rautiainen sanoo, Telakkakadun koulun ovella lauantaina 5. syyskuuta 2015.
Telakkakadun koulun vuoden -85 ysiluokkalaiset kokoontuivat uudelleen 30 vuoden jälkeen vanhan koulun ovella, ja edessä oli yksityinen esittelykierros uudistettuun kouluun. Halaukset ja hymyt olivat herkässä, kun vanhat kaverit tunnistivat toisensa vuosienkin jälkeen. Pitkään suunniteltu jälleennäkeminen alkoi riemukkaasti ja muistot tulvivat mieleen heti ovella.
– Kun tultiin sisään, niin heti tuli se sama tunne kuin seiskaluokan ensimmäisenä päivänä. Kun ei tuntenut ketään, ja jännitti ihan sikana, Mari Smolander tunnustaa.
Luokkakokouksen järjestäminen oli yhteinen ponnistus. Järjestelytoimikunnan pääjehuna toimi Ilkka Honkonen.
– En minä mitään kunniaa ota, kyllä tytöt on tehneet paljon suuremman työn, Honkonen väistelee.
– Enhän minä tehnyt juuri mitään, pariin ihmiseen otin yhteyttä, Anne Soimajärvi kiistää.
Kukaan ei halua kunniaa, vaan kaikki kiittelevät toisiaan. Ryhmähenki siis ainakin on säilynyt.
Missä olikaan tämä taulu 30 vuotta sitten? Oliko se juhlasalissa? Siinä oikealla?
Pojat on poikia. Vieläkin.
– Suhina, Kuttu, Bryggare, Mamma Pitkänen, Tantta! Anne Nousiainen luettelee vanhojen opettajien nimiä kuin apteekin hyllyltä.
IKÄLUOKKAAN kuului alunperin noin sata henkeä, joista nelisenkymmentä saapui luokkakokoukseen. Luokkatovereita alettiin etsiä jo vuosi sitten. Kaikki kivet käännettiin, että kutsu menisi mahdollisimman monelle.
– Ajattelin, että jos itse olisin se henkilö, joka kuulisi luokkakokouksesta vasta jälkeenpäin. Siinä tulisi helposti ikävä olo, että on unohdettu, eikä ole edes haluttu ottaa yhteyttä, Soimajärvi sanoo.
Porukka kulkee pitkin uusittuja käytäviä osoitellen silloin tällöin sinne sun tänne. Hyvin on paikat muistissa, vaikka koulu on saanut täysin uuden ilmeen muutama vuosi sitten. Vanha musiikkiluokka on muuttunut Paasikivi-nimiseksi perusluokaksi. Siisti ja moderni luokka ihmetyttää monia.
– Kuka osaa käyttää älytaulua? Honkonen huikkaa.
ATK-luokassa muistui mieleen omat riipaisevat kokemukset ylä-asteen ATK-tunneista.
– Se oli ihan hirveä kurssi. Sehän oli ohjelmointia! Mä olin pitkän aikaa siinä uskossa, että tietokoneiden tarkoitus oli vaan tehdä ohjelmia, Nina Schroderus sanoo.
Pitihän se opettajienhuonekin käydä valtaamassa!
Illan mittaan valokuva-albumit pääsivät kiertämään sylistä syliin.
ravitnola Gallénissa tutustutiin toisiin uudelleen muutaman leikin avustuksella.
UUTUKAINEN puukäsityöluokka hämmästyttää monia. Uudet puitteet ja laitteet hämmentävät poikia, jotka muistavat vielä ne ajat kun isoimmassakaan sahassa ei ollut pysäytysjarrua. Mitä puu ja metallitöissä tehtiin 30 vuotta sitten?
– Ihan mitä haluttiin! Tehoputkia mopoihih, ninjamiekkoja ja heittotähtiä. Niitä heittotähtiä heiteltiin Kukkulanmäen puihin. Niitä on sielä varmaan vieläkin, Rautiainen nauraa muiden nyökytellessä vieressä.
Iloinen puheensorina pysäyttää kierroksen useaan otteeseen. Jossain vaiheessa esiin kaivetaan vanhat luokkakuvat. Oliko porukka ilkiöitä vai kilttejä? Se riippuu siitä, keneltä sattuu kysymään. Miehet äityvät hetkeksi muistelemaan tekemiään kepposia. Teini-ikäiset pojat olivat mielikuvituksekkaita riiviöitä, joiden kynsiin jäi varsinkin naispuoleinen ruotsinopettaja.
– Kyllä se oli kamalaa aikaa. Opettajille siis, Rautiainen sanoo.
Ruokasali, rehtorin kanslia ja muutamat muut paikat ovat jokseenkin entisellään. Jokainen nurkka tuntuu tuovan lisää muistoja, jotka on pakko jakaa vanhojen ystävien kesken samantien. Kierroksen jälkeen yksi asia jää kuitenkin vielä ilmaan.
– Kuvaamataidon opettaja Aaltosella oli sellainen kakkosnelosen laudan pätkä, jolla se löi pöytää ainakin melutaso nousi. Me ollaan yritetty kattoa, missä se täällä on. Jossain on oltava museo! Schroderus nauraa.
Telakkakadun ysit vuodelta -85.
