Kari Perälä maalasi kauniita muistikuvia nuoruutensa Suolahdesta. Historioitsijana hän katsoi kauemmaksi sekä harmitteli nykymenoa.
Suolahden vaneritehtaalle soivat kuolinkellot. Tehdas, tuo meille niin tutuksi tullut ”Repola”, lopettanee toimintansa vuoden 2026 loppuun mennessä. Ei oikein voi tietoa todeksi uskoa. Sopii toivoa, että perinteen voima tulee avuksi. Voidaan puhua ”luovasta tuhosta”, että katoavan tilalle nousee jotain parempaa. On luvattu työttömäksi joutuville työtä muilla Ääneseudun tehtailla. Kumpuniemi hiljenee. Usein lopetetut tehtaat ovat kaameita muistomerkkejä. Tuleeko Kumpuniemestä kurjuuden kehto lepattavin pressuin ja rikotuin ikkunoin ja graffitein?
Pääministeri Orpo ja työministeri Satonen kävivät Suolahdessa. Valtran pääluottamismies Ville Kivimäki ja Metsä Woodin Suolahden tehtaiden pääluottamies Osmo Kääriäinen totesivat ministerivierailujen olleen vaalityötä ja ”on saatu vain osaaottavia katseita, ei mitään muuta”.
Rautatie Keiteleen eteläisimmän lahden Suolahden rannalle 1898 runsaiden raaka-ainevarojen äärelle loi edellytykset suurteollisuudelle.
Suolahden vaneritehtaan alku oli kapinavuoden 1918 syksyllä, jolloin viisi suolahtelaista yrittäjää kokosi pienet firmansa yhdeksi yritykseksi: Suolahden Tehtaat Oy. Kuvaavaa ajalle oli, että nämä kaikki viisi perustajaa kokivat taloudellisen katastrofin. He nääntyivät taakkojensa alle, mutta tehdas säilyi ja alkoi kukoistaa. Tehtaan omistajat vaihtuivat ja nimet muuttuivat. Vanhemmille suolahtelaisille tehdas on ”Repola”. Tuo nimi tarttui.
Ensimmäinen viilu työstettiin 22.6.1920. Sen näki myös tehtaan varastonhoitaja Kalle Wacklin, joka kertoi asiasta vielä 50 vuotta myöhemmin. Päivämäärää 22.6. on juhlittu tehtaan vuosipäivänä.
Tehdas rakennettiin Suolahden aseman lähelle Kumpuniemeen. On vaikea kuvitella parempaa ja kauniimpaa paikkaa tehtaalle kuin Kumpuniemi. Vierellä kimmeltävät Keski-Suomen kansallisveden siintävät seljät. Kun astuu tehtaasta ulos, pääsee vaikka heti kalaan: tehtaan äärellä uivat raitapaitaiset ahvenet, kirkkaat särjet, liukkaat hauet ja lempeät lahnat, Korpiselällä terhentelevät sakeat muikkuparvet.
Arkkitehti Paatola totesi käydessään Kukkulalla 1950-luvulla: ”Kukkula on Suomen kaunein koulupaikka!” Samaa voi todeta Kumpuniemestä: ”Suomen kaunein tehtaan paikka!” Vaneritehdas liittyy myös Suolahden kouluelämään: Elisenvaaran yhteiskoulu tuli Kurkijoelta siirtokouluna Suolahteen ja aloitti toimintansa 16.11.1944 tehtaan konttorirakennuksessa.
Äänekosken kunnanvaltuusto totesi Suolahden tilanteesta 28.11.1922: ”Suolahdesta on muutaman vuoden aikana paisunut Keski-Suomen suurin liikekeskus. Lukuisat tehdaslaitokset ovat koonneet laajan asutuksen ympärilleen…” Monipuolisine palveluineen se toi vaurautta laajalle ympäristöön. Suolahdesta kehittyi liikenteen solmukohta, teollisuus-, finanssi- ja koulukeskus. Itsenäisen kauppalan statuksen Suolahti sai 1932.
Tehdas kesti alkuaikojen vaikeat vuodet, kesti 1930-luvun alun laman, kesti talvi- ja jatkosodan vuodet, on kestänyt talouden nousut ja laskut, lakot ja onnettomuudet, tulipalot, mutta Ukrainan sotaa se ei kestänyt. Sodan syöksyvirtaus kaataa yrityksiä laajalti, niin käy myös vaneritehtaalle. Metsä Wood ilmoitti syyn tehtaan sulkemiselle: ”Koivutukin saatavuus on ollut rajattua sen jälkeen, kun Venäjän puuntuonti loppui ja se on vaikuttanut kannattavuuteen.” Voi tietysti kysyä, missä on paremmat edellytykset tehdä vaneria kuin Suolahdessa? Jos ei vanerin tekeminen Suolahdessa kannata, missä sitten?
Työsuojeluvaltuutettu Pasi Hartikka kiteytti tehtaan merkityksen työntekijöille: ”Tämä on ollut perheyhteisö, jossa kaikki tunnemme toisemme. Kun tällainen uutinen tulee yllättäen, se koskee koko yhteisöä.” Yhteisö on elänyt vahvasti työkavereitten iloissa ja suruissa, häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä, on lähdetty eläkkeelle, koottu talkooporukoita. On riidelty ja sovittu, on kohdattu tuleva puoliso, ihastuttu ja rakastuttu ja menty naimisiin: eletty väkevästi.
Työyhteisö on ”ekosysteemi”, joka on elänyt ajan virrassa yli 100 vuotta. Vahva ja hiljainen tieto on siirtynyt työntekijältä toiselle, sukupolvelta toiselle, isältä ja äidiltä pojille ja tyttärille, ammattilaisille monessa sukupolvessa. On turvallista aloittaa työura Repolassa, tutussa ympäristössä. On jo lapsesta saakka kuultu koneista ja laitteista, taitavista remonttimiehistä, jotka kiirehtivät korjaamaan rikkoutuneita laitteita. Monet pikkujutut, usein ne tärkeimmät, ovat hiljaista tietoa. Tulokset ovat olleet loistavia: työn jäljessä ei ole ollut juuri moitteen sijaa. Ammattitaidon perusteet saadaan kouluissa, mutta todellisia ammattilaisia syntyy vain paineessa. Heitä on lukuisia!
Repola on ollut merkittävin osa Suolahden identiteettiä. Tehdas on ollut Suolahden dynamo, kauppala ja kaupunki on kuin hengittänyt samaan tahtiin.
Tehtaan johtajat ovat käsitteitä: Arvi Kauppila, Väinö Keskitalo, Eero Lehmusoksa, Väinö Ikonen ja Keijo Hirvonen nousevat esiin lähes legendaarisina hahmoina, ”silloin Ikosen aikaan…”
Suolahti oli 1920-luvulla Keski-Suomen suurin liikekeskus. Se oli kuin pitkän junan voimakas Ukko-Pekka veturi, joka rytmikkäästi puhkui eteenpäin. Tällä hetkellä Suolahti ei ole veturi, vaan se tunnutaan sijoitettavan pitkän junan härkävaunuksi puupenkkeineen.
Kun tehdas lopettaa, katoaa ydinosa Suolahtea, historiaa, voimakasta kulttuuria, tietoa, taitoa ja asennetta – suolahtelaista ja perin suomalaista elämäntapaa. Se kesti ja kannatteli yli 100 vuotta. On hyvä, että työtä tarjotaan muilta Ääneseudun tehtailta, mutta vaneritehtaan yhteisöä ei korvaa mikään.
Vanhempani olivat Repolassa ja Riihivuoren sahalla työssä vuosikymmeniä. Repolan pilli rytmitti arkipäiviä. Noilla tienesteillä saatiin ruoka pöytään, maksettiin vuokrat, kasvatettiin kolme lasta ja rakennetiin oma koti Harjulankadulle. Elettiin hyvää elämää. Lapsille vuoden kohokohtia olivat tehtaan hiihtokilpailut. Niihin piti ilmoittautua etukäteen. Kilpailut olivat kovatasoiset, osanotto oli runsas ja kauppalan mestaruuskilpailuihin verrattavat. En pärjännyt; Sörkän pojat ja tytöt kävivät pokkaamassa palkinnot.
Äitini teki töitä ”liimarässillä”. Työssä oli paljon naisia, ja siellä käytiin väliin kipakoita keskusteluja lasten kasvatuksesta. Tieto kulki. Äitini tuntui tietävän asioistani enemmän kuin minä itse, ”akat puhuivat”. Joskus puhuin ”muunnettua totuutta”, valehtelin. Ei olisi kannattanut. Kiinni jäin. Toisaalta tämä lisäsi turvallisuutta. Ohjausta sain monelta akalta, hyvä se oli. Tuo lähes neljänsadan työntekijän yhteisö oli laaja verkosto, joka toimi saumattomasti. Tällaisilla yhteisöillä Suolahti ja Suomi on rakennettu.
Isäni oli lähes absolutisti. Kerran hän ”joutui” talkoiden isäntänä ostamaan raskaan lastin Alkosta: ”Ville, viina ei sitten saa loppua!” Työ kävi ja talon pohja tuli valettua eikä juotavakaan loppunut. Yksi kossupullo jäi koskemattomaksi. Huomasin pullon lojuvan vanhan pesukoneen rummussa, joka oli jonkinlainen vaatevarasto. Pullo vilahteli siellä kuukausia. En malttanut, korkkasin pullon, kaadoin omaan pullooni, vaihdoin kossun veteen. Kukkulalla karvas juoma naukkailtiin poikain kanssa ähisten. Hieman ylvästellen paljastin tulijuoman alkuperän, sankaria esitin. Ei olisi kannattanut. Tieto kulki. Seuraavana päivänä töistä ei tullut äiti vaan raivoava Pohjan akka, hirveä ämmä, joka oitis otti esille ”kossupullon”. Senkin lurjus manattiin alhaiseen helvettiin, juoppojako täällä kasvatetaan, varkaita, sinne hiilikellariin joudut, et kelpaa edes kuoppakontioksi. Viisastelut ”lojuvasta” pullosta vain pahensivat asiaa. Jotenkin selvisin. Oli hirmuista alkoholivalistusta, mutta vaikutus lienee ollut myönteinen. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Vuorisen Kaija tervehti rämäkällä äänellään: ”Mitäs Perälän viinarosvo!” Ihana Kaija! ”Liimarässin käräjäoikeus” antoi välittömän ja armottoman palautteen, mutta myös vahvan tuen lasten kasvatuksessa. Pysyttiin kaidalla tiellä. Olin ilmeisen herkkä aistimaan asioita, ja opin jo lapsena flirttailun jaloa taitoa. Luuhasin ehkä turhankin usein kavereitten kotona. Totesin, että kodin sydän on äiti. Usein istahdin keittiön puulaatikolle ja jutustelin äidin kanssa: kauniit verhot, onpa hyvää mehua, kaunis on villatakki. Läyryttiin sisarusten tilanteet, kalaretket ja juoksutulokset. Seuraavana päivänä oma äiti visersi kuin talitintti, puhui mukavia. Sivumennen tuli esiin syy: ”olit sitten kylässä käynyt”.
Terho Könösen teoksessa ”50 vuotta vanerin valmistusta Suolahdessa” vuodelta 1970 on kesäinen ilmakuva vaneritehtaasta ja Suolahdesta. Etualalla on laaja tehdasalue rakennuksineen. Ulkopuolinen voi päätellä, että on saavuttu metsäteollisuuden keskukseen: tehdasalue on täynnä puutavaraa, taapeleita, lahdella seilaavat tukkiniput ja lautat. Osa nipuista ohjautui Möljään, jossa nosturi siirsi ne junavaunuihin ja edelleen Keljonlahdelle Päijänteen jylhien selkävesien kautta hinaajien vetäminä etelän tuotantolaitoksiin.
Metsäiselle niemelle sijoitettu tehdasalue rajautuu terävästi Keiteleen lahtiin, Suolahteen, Likolahteen ja Saunalahteen. En ole asiantuntija, mutta väitän: tiilenpunaiset sopusuhtaiset rakennukset tasaisiin riveihin asettuvine ikkunoineen muodostavat kauniin kokonaisuuden. Moderni teollisuus kohtaa vehmaan Keiteleen kalaiset vedet. Kumpuniemen itäosa on sankan kuusikon peittämä; sinne on sijoitettu mm. johtajan asunto. Metsä imee koneiden ääniä ja taajamasta päin tehtaan sijainnin näkee korkealle kohoavasta piipusta.
Nuoruutensa Suolahdessa 1950–1970-luvulla kasvaneelle iskee haikeuden vaihde päälle, kun muistaa jokaisen paikan arjessa ja juhlassa. Saunalahden rannalla tehtaan saunan suihkut, peltiämpäreiden kolinat ja kuplivat limsat, legendaarisen Uurastaja-hinaajan ruosteiset kupeet, veteen nököttävät punaiset moottorikopit ja kutusärkien karheat suomut; muistan sen vanhan miehen, joka neuvoi onkimisen taidon ja sain ensimmäiset kalani. Pelottava muisto: äiti pesi mattoa kivilaiturilla ja heitin häntä kivellä päähän. Urhon hiihtokilpailut jäällä, jäärata-ajot, katselinpa ensi kertaa Suolahtea lentokoneen kyydissä. Muistan mustat junavaunut, kun äiti minut sinne nosti, kun lähdettiin Pohjanmaalle sukuloimaan.
Katse hakee Keskuskansakoulun, Majalan ja Kukkulan: aakkosista oppikouluun ja lukioon. Näen Urheilutalon, Kansantalon, vielä ovat pystyssä Osuuskaupan myymälärakennukset. Jokainen paikka on oma kertomuksensa: Tallisaari, Suojärven tumma vesi, veturitalli, vanha asema, poikain omat pikkukentät, Kuvalan pitkät jonot Pekkaa ja Pätkää katsomaan, Kylänmäen vesitorni, Satamakadun kauppojen joulun avaukset tuikkivine ikkunoineen, sadat koulumatkat, juoksukilpailut, vappumarssit, Ostarin avajaiset, Lekkerin iloiset illat pullistelevine vaatenaulakoineen.
Kesäisessä kuvassa Keiteleen ja Suojärven tyynet pinnat loistavat syvänsinisinä, sahanteränä piirtyy sinistä vettä vasten tummuutta hohkava vihreä näreikkö. Tehtaan tiilenpunaiset rakennukset pehmentävät tunnelmaa. Laitos on piiritetty hohtavan valkoisella kullalla – koivulla, rautakanavaan lipuvat taasen tiukkaan vyötetyt tukkiniput, vihreä kulta, punahongan hehku!
Hienostunut kuivuvan koivuvanerin tuoksu sekoittuu kyllästettyjen ratapölkkyjen öljyntuoksuiseen löyhkään ja tukkinippujen ja maatuvan puujätteen imelään tuoksuun. Suolahti ei olisi Suolahti ilman vahvaa tervan tuoksua, ”Suolahden sälesuksiterva” on käsite.
Jokapäiväiseen äänimaailmaan kuuluivat Repolan pillin lempeät huudot kellottomalle kansalle tai pitkä pelottava vaarasta ilmoittava ujellus. Kuin yhteisön voimaa uhkuivat pulleavatsaisen, mustakylkisen veturin puhallukset ja sihinät ja rautakanavan teräsvaijereiden kirskahdukset, jotka sekoittuivat tiirojen äkäiseen kärinään.
On hetkiä, jolloin aika kuin pysähtyisi. Olin Telakkakadun koulun pienluokan opettaja 1980-luvulla. Luokka oli sijoitettu Kukkulalle. Oli toukokuun alun aamu: aurinko lämmitti, kevät tuoksui. Nopea päätös: vauhdilla temuttiin rantaan. Näimme jo kaukaa, kuinka matala kärppämäinen mies touhusi veneen ympärillä. Oppilaat istuivat kuin hartauteen seuraamaan ahavoituneen venemestarin puuhia. Tämä puheli hiljakseen veneestä, tervasta, kalastuksesta, Repolasta, Sörkästä; samalla veneen vatsa alkoi saada tummaa väriä. Terva tuoksu huumasi. Hymyn viiru levisi miehen kasvoille, silmät sikkuralla hän vetäisi lippalakin lippaa suojaksi, nautti työstään ja ihailevasta yleisöstään. Mustuva puikkojää sihisi sulaessaan, linnut sirittivät ja lirkuttivat parastaan, aurinko killotti siniseltä taivaalta. Oli kotiseutuoppia vailla vertaa. Loppupäivä sujui leppoisasti, usein katseet pysähtyivät johonkin kauas, kenties jokin pyhäksi luettava oli meitä koskettanut.
Kari Perälä, opettaja, eläkkeellä
