Perjantai-illan Keitelejazz-konsertissa oli klassisen musiikin traditiolla tärkeä paikkansa muusikoiden proge-paletissa.
Yhteinen piirre klassiselle musiikille ja jazzille on virtuoosisuus. Kun musiikki monimutkaistuu, jyvät erottuvat akanoista ja tavalliset kuulijat varsinaisista diggareista.
Progeen eli progressiiviseen rockiin ovat aina kuuluneet suorat lainat ja viittaukset klassiseen musiikkiin. Eikä toki jazzkaan aina ole ollut sille vierasta.
Lauri Porra Flyover Ensemble: Sibeliuksen jalanjäljissä?
Keitelejazzien perjantai-illan aloittaneen Lauri Porran musiikki on avoimesti progea. Porrin sävellykset jostain kummasta syystä tuovat mieleen Sibeliuksen! Tietysti tulee mieleen myös paljon muita: Kotipelto, Pohjola, Pastorius tai Zappa.
Porran musiikki oli varsin helposti lähestyttävää, pohjola-sibeliaanisella jähmeydellä ja linjakkuudella sopivasti maustettua. Tästä hyvä esimerkki oli kappale nimeltään Highst.
Kappaleen soolo-osuuksissa erottui varsinkin Kalevi Louhivuoren kaarevat ja hienostuneet trumpetti-soolot. Myös kitaristi Tuomo Dahlblom oli mies paikallaan ja samalla tuttu myös paikallisesta syntyperästään.
Kosketinsoittajasta, Aki Rissasesta jäi mieleen varsinkin hienosti rakennettu sähköpianosoolo Fly over-kappaleessa.
Keikkansa lopuksi Porra esitti bassollaan erikoisesti repivän version Finlandiasta, jonka ”ohjelmassa” Suomi lopulta vapautuu vainon alta kuulaaseen ja kauniiseen hymniin. Tämä historiallinen tapahtumasarja kuului myös Porran basson saundissa repivän ”ikeen alla” efektin vaihtuessa toiseen, kirkkaaseen ja pelkistettyyn ”vapaus koitti” efektiin!
Frank Zappa Memorial Breakfast tulkitsi Zapan kulttialbumin Over-Nite Sensationin. Kuvassa laulaja Antti Koivula.
Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast: Ei mikään pannukakku!
Viime vuonna progeiltaa säväytti suomalaisten huippumuusikoiden Pink Floyd -spektaakkeli. Tänä vuonna sen teki Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast.
Edustaako Frank Zappan musiikki progressiivista rockia? Itse olen samaa mieltä kuin monet kriitikot, jotka pitävät Zappaa 1900-luvun lopun keskeisenä eri musiikkityylejä kokoavana taidemusiikin(!) edustajana, joka J. S. Bachin tapaan aikanaan yhdisti musiikkiinsa kaiken siihen asti tietämänsä ja tuntemansa musiikin.
Bachilla oli muuten 266. syntymäpäivä eilen.
Frank Zappa oli laulujensa runsaiden tekstien tekijänä yhteiskunnallisena havainnoitsijana myös kirjailija ja libretisti. Itse en ainakaan osannut englantia aikanaan niin hyvin, että olisin ymmärtänyt Zappan monimielisiä laulutekstejä.
”Pistä rasvaa sinne alas, menee sisään helpommin?”
No, amerikkalaiset ovat olleet meitä aina kehityksessä edellä.
Oli mahtava kuulla Pancaken pieteettistä soittoa ja Antti Koivulan energistä omistautumista tehtävälleen laulujen esittäjänä.
Nuo torvisektion ja marimban kiemuraiset riffit ja Mikko Enqvistin kitarasoolot saivat minut nostalgiseen katharsikseen. Kesätöillä hankitut stereot ja kaverilta lainattu Overnight Sensation vinyyli! Kylä lähtee! Tänään sain kuulla kyseisen levyn elävänä, välispiikkejä myöten tarkasti kopioituna.
Bonuksena vielä 2010-luvun lavaäänitekniikka. Mahtavuutta!
Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt Carl Palmer lukeutuu maailman huippurumpaleiden joukkoon.
Carl Palmer’s ELP Legacy: Lippu korkealle vaikka väkisin
Illan päätti tämän vuoden odotetuin artisti, ELP:n rumpali Carl Palmer.
Tästä konsertista jäi mieleen varsinkin versiot klassisista kappaleista. Emerson, Lake & Palmerin levyttämä Mussorskyn Näyttämökuvat esitettiin lähes kokonaisuudessaan. Myös Sergei Prokoffievin musiikkia saimme kuulla. Sama Romeo ja Julia kuultiin muuten viime vuonnakin italialaisen progeyhtyeen toimesta.
Mieleen jäi varsinkin basistin, Simon Fitzpatrickin kokonaisuudessaan soittama Queenin Bohemian Rapsody! Myös basistin ”stickin”-soitto hämmästytti, koska hän tällä harvinaisemmalla soittimellaan toteutti yhtä aikaa bassot ja päämelodiat biisissä maineekkaasta ELPin Targus-levyltä.
Oli muutenkin hämmentävää nähdä ja kuulla progeyhtyettä, jossa kosketinsoitinosuudet on soitettu kitaralla ja bassolla. Musiikkiteknologia on ihmeellistä, mutta aitoa hammondia ei kyllä mikään tikku sentään korvaa.
Carl Palmer piiskasi nuoria muusikoitaan armottomasti äärimmäisiin suorituksiin. Välillä soitto tuntui karkaavan käsistä ja oli hajanaisen kuuloista. Tosin ELP:iin on aina kuulunut äärimmäiset tempot ja virtuoosisen taivaan tavoittelu.
Voisi ajatella, että kuuluu asiaan.
TEKSI: JORI MÄENPÄÄ
KUVAT: TAIJA KOLEHMAINEN
