Kansa ihmettelee mitä ihmeen pauhua, sähinää ja sihinää kuuluu aika ajoin Keitelejazzien juhlateltan suurista ämyreistä? Selvä juttu. Tänään on se päivä.
Kyseessähän on tietoisuuden terhakkaasti pintaan pyrkivä vibraatiosäie. Tuo kerran kesässä installoituvan progen synnyn muisto vuosituhansien takaa. Se on Ihmisluonnon kosmoksesta kuuluva tasaisesti toistuva ja voimistuva hälyluuppi, joka saadaan kuuluvaksi nykyajan digitaalilaitteilla. Se yhdistää kuulijat kollektiivisesti. Jotkut tutkijat 70-luvulla havaitsivat vibraatiosta toistuvan laajan sointukulun. Geemolliseiska seeduuriseiska geemolliseiska efduuriseiska ja niin edelleen.
lammas=sammal
Itse olen tänään kuitenkin kuin puulla päähän lyöty eikä vibraatio oikein ole hyvä. Ilmastonmuutos? Missä on hippityttö? Hänen luulisi kovasti pitävän Sammal-yhtyeen retroprogesta. Itse en saa oikein edes selvää mistä varsin mukavan kuuloisen tenoriäänen omaava Jan-Erik Kiviniemi laulaa? Tuntuu kuin soittaisivat samaa kappaletta useampaankin kertaan. Oliko tämä se “Vitutuksen valtameri” vai “Järjen ohimarssi” vai kenties ruotsinkielinen “Stormvarning” Onneksi näkö on vielä oikeiden progetaajuuksien jäljillä. Sammaleen kosketinsoittaja Juhani Laine näkyy tekevän töitä oikein olan takaa. Hyvin soittaa, nyt kun kuulokin alkaa päästä jyvälle. Mutta kappale loppuu äkkiä synttysekvensiin. Lyhennetty versio!?
Turkulaisen Sammal-yhtyeen progesta tulee mieleen 60-luvun Zappa, jonka musiikissa käytettiin tuolloin runsaasti tamburiinia ja muita alkuperäisiä hippisoittimia väriä antamaan. Jopa triangeli pimpahtelee pirteästi kappaleessa “Jokainen pysyköön uskossaan”. Sammaleen muusikot ovat myös saman näköisiä kuin Zappan 60-luvun soittajat. Sammaleen soitossa on myös jotain pohjoismaalaista. Silti torstai-illan progevibraatiot ovat selvästi amerikkalaisvalmisteisia.
Facebookissa on ryhmä nimeltä Turun Syntetisaattoriseura. Sivuilla voi keskustella muun muassa kohinan väristä. Yleensä puhutaan valkoisesta kohinasta, mutta itse suosin vaaleanpunaista kohinaa, koska se on biologista ja aina läsnä korvien juuressa. Keitelejazzeillakin voi kuulla päänsä sisällä ja rintalastan seudulta selvästi vaaleanpunaista kohinaa.
(juttu jatkuu kuvan alla)
Sammal.
Ota tosta floidia!
Sitten päästään itse asiaan. Toivon, että olisit olutta, jota juoda! Kyseessä on Pink Floydin kolmea äänilevyä: Dark side of the moon, Wish you were beer ja the Wall tributoivasta yhtyeestä, joka on lähtöisin suomalaisen kitarataituri Ben Granfeldin ja englantilaisen rockmuusikon Bry Jonesin pubikeikoista Lontoossa.
Pink Floyd on monen musiikinkuluttajan perusravintoa, mutta usealle muusikollekin se kelpaa. Ongelma on vain siinä, että kunnollinen kattaus vaatii rutkasti musikaalisuutta ja työntekoa sen esille saamiseksi. Drink Floydin jäsenillä tätä taitoa piisaa. Keitelejazzien oluttoivekattauksessa ei ollut mitään vikaa. Kaikki kuuluisimmat biisit vedettiin läpi asiaankuuluvalla pieteetillä ja yleisö pysyi tiukasti köyden päässä ilman pahempia rakkoja.
Ehkä jonkinasteinen väsymys paistoi läpi Jonesin laulusta toisinaan. Ääniongelmia tulee helposti, jos laulaa paljon korkealta ja kovaa ulkoilmassa. Tosin korkea kosteusprosentti ja lämpö on hyväksi äänelle. Jonesilla on silti tosi hyvä ja vahva laulusaundi ja kokonaisuutena hän hoiti laulajan pestin erinomaisesti. Soittokin sujui mallikkaasti. Muut soittajat Jukka Jylli bassossa, Altti Ulenius koskettimissa ja rumpali Niklas Lindholm onnistuivat luovimaan vaaleanpunaisesten usvan läpi vähintäänkin kiitettävästi. Ben Granfeldin taitavaa kitarointia kuullaan sitten lisää perjantain kitarakattauksessa. Keitele ja Häränvirta siinä sivussa tarjoaa upeat puitteet kitaran kesäkaiun progevibraatioille, joita tämän vuoden jazzien kosmoksessa on paljon.
(juttu jatkuu kuvan alla)
Drink Floyd
Pete Wallin muistolle
Torstai-illan pääesiintyjää oli moni selvästi saapunut katsomaan kauempaakin. Väkimäärä jazzteltan luona kasvoi tasaisesti ennen h-hetkeä. Tuhat ennakkolippua kuulemma myyty. Yksi tummaasuinen tyttö juomapaikalla kertoi tulleensa ex-tempore Oulusta edullisella bussilipulla. Oli huomannut, että Oulun Kingston Wall keikan hinnan kolmasosalla saa Äänekoskella kuulla vielä Sammaltakin, josta tykkäsi. Kehui heti kaunista keikkapaikkaa ja hyvää tunnelmaa. Oli ehkä lähdössä sitten aamuyöllä takaisin ouluun onnikan edullisella kyydillä.
Kun bändi sitten aloitti oli tunnelma teltassa käsinkosketeltava. Progevibraatiot nappasivat yleisön heti hattivateiksi stagen siniseen valoon. Parituntinen hurja matka rumpuvirtuoosi Sami Kuoppamäen ja Von Herzenin veljesten Mikon, Kien ja Jonnen soiton kyydissä alkoi. Oli hienoa, että mukaan oli saatu myös alkuperäisjäsen basisti Jukka Jylli, joka muuten soitti myös Drink Floydissä.
Mitäpä tuosta keikasta kertoisi vielä. Ainakin sen, että kaikki Kingston helmet kuultiin: “We cannot move”, “I feel love” ja “And is happening”. Konevitsan kirkonkellot kuuluivat varmasti kauas Kuusamoon asti ja yleisöä laulatettiin Pete Wallia muistellen – “Shine on me”.
Lopulta päästiin sooloihin asti niinpä Keitejazzeilla kuultiin varmasti yksi kaikkien aikojen rumpusoolo. Sami Kuoppamäki on vertaansa vailla oleva muusikko. Tämän jälkeen ainakin minä olin aivan kypsä ja täynnä vaaleanpunaista kohinaa. Mutta KW pani vielä menemään ja yleisöäkin huudatettiin.
Kun kohta painoin jo päätäni tyynyyn Markkamäellä, niin olin kuulevani vielä kitaransoiton kaikuja Häränvirralta päin. Mutta taisi olla vain vibraatio sisäisestä kohinavirrasta, jonka yli soutamalla pääsee uneen.
Kingston Wall sai yleisön liekkeihin.
Kie von Herzen ja sininen hetki.
TEKSTI JORI MÄENPÄÄ
KUVAT MARJO STEFFANSSON
