ÄU:n keihäslupaus Jami Kinnunen, viime kesän 17-vuotiaiden Suomen mestari, treenaa tosissaan kohti uutta kautta. Yksi osa ohjelmaa oli joulun aikaan tehty reissu Raleigh´iin, Yhdysvaltoihin.
Mukana oli tietysti valmentajaisä Kimmo, vuoden 1991 maailmanmestari. ÄKS julkaisee Jamin matkakertomuksen, jossa paljastuu muun muassa se, että Kimmo puhuu hyvää englantia!
LÄHDIMME ISÄNI Kimmon kanssa ajamaan kohti Helsinkiä joulukuun 26. päivänä. Olimme molemmat malttamattomia ja odotimme reissulta paljon. Helsingissä huomasimme että minun viisumihakemukseni oli väärin täytetty ja viime tipassa saimme sen oikaistua. Vihdoin viimein pääsimme koneeseen, jonka päämääränä oli Amsterdam.
Amsterdamin lentokenttä oli todella suuri ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimme koneen mikä lähti viemään meitä Atlantin yli kohti Bostonia, missä meidän oli vielä määrä vaihtaa lentoa ennen lopullista määränpäätä. Lento kesti noin seitsemän tuntia. Katselin pääasiassa elokuvia ja kuuntelin musiikkia, en jännitykseltäni pystynyt nukkumaan, mutta Kimmo nukkui kyllä koko lennon. Onhan hän tottunut lentämään paljon oman urheilu-uransa johdosta.
Bostoniin saavuimme talvimyrskyn saattelemana. Olimme molemmat hämmästyneitä paikan suuruudesta ja tarkoista maahantulotarkastuksista. Jouduin moneen otteeseen kertomaan miksi olin maahan tullut. Bostonissa jouduimme kuitenkin odottamaan monia tunteja lentojen myöhästymisen takia. Lentojen viivästymiset aiheutti itärannikon valtava lumimyräkkä.
Vihdoin viimein pääsimme koneeseen ja matka jatkui kohti määränpäänä olevaa Raleigh-nimistä kaupunkia, joka sijaitsee North-Carolinessa. Siellä vastassamme oli ystävämme Jeff Gorski hymyillen joulupukin hattu päässä ja toivottaen meidät tervetulleeksi. Saimme heti hyvän vaikutuksen hänestä ja tämä entinen keihäsmies oli myös aivan uskomaton ja vaikuttava persoona. Jeff vei meidät hotellille, missä väsymyksen ja aikaeron takia nukahdin melkein heti isäni viimeistellessä leirin harjoitusohjelmia.
Seuraavana päivänä Jeff tuli noutamaan meidät hotellilta ja kävimme syömässä. Syödessämme hän kertoi, miten hienoa oli, että olimme saapuneet sinne heidän vieraakseen. Kävimme tutustumassa treenipaikkoihin ja hienoon punttisaliin, mikä sijaitsi ulkona katoksessa, pienen lammen ja synkän metsän keskellä. Illalla oli leirin avajaiset ja jouduimme isäni kanssa kertomaan kaikkien edessä itsestämme ja siitä, miksi harrastan keihäänheittoa.
ENGLANTINI SUJUI ihmeen hyvin ja kaikki ymmärsivät mitä kerroin. Isä puhuu jopa hyvää englantia (ihme!), joten hän selvisi esiintymisestään loistavasti. Yhdysvaltalaisten nuorten joukossa oli jo muutama tuttu heittäjä, joihin olin tutustunut viime kesänä heidän ollessaan Kuortaneella leirillä. Ryhmä koostuikin itseni ikäisistä heittäjistä, ja mukana oli sekä tyttöjä että poikia. Tyttöjen paras heittäjä oli heittänyt yli 55 metriä 600 gramman keihäällä ja poikien paras oli noin 70 metrin heittäjä 800 gramman keihäällä.
Seuraavat päivät täyttyivät treenauksista ja syömisestä sekä treeneistä palautellessa. Treenasimme muutaman kerran päivässä ja samalla pääsimme myös tutustumaan heidän harjoitusmenetelmiinsä ja tapoihinsa.
Ja sen voin kyllä todeta, että asiat ovat siellä tosiaankin erilailla kun täällä Suomessa! Valmentajista ja urheilijoista todella pidetään huolta, siihen ei vaikuta urheilijoiden tasot vaan kaikki ovat tasavertaisia. Treenipaikat on rakennettu viimeisen päälle ja kaikesta näki, että ne olivat tehty juuri urheilijoita ajatellen ja heidän etujaan miettien. Toisaalta se myös kuuluu heidän kulttuuriinsa, kaikki on suurta ja mahtavaa.
Pääsin hyvin mukaan omaan ryhmääni ja sain sieltä myös uusia, todella hyviä kavereita. Tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa ja englannin kielen taitoni kehittyi huimasti matkan aikana. Omat treenini sujuivat hyvin ja aikataulun mukaan. Oli mukavaa päästä heittämään ulkona, kun Raleighissa ei ole lunta. Lämpöä oli +5 asteen molemmin puolin joten keli oli meille suomalaisille hyvin tuttu. Pidimme myös hauskaa treenien lomassa uusien kavereideni kanssa.
Vapaa-aikaakin oli. Silloin mentiin muun muassa ihmettelemään supermarketeja.
ITSE HÄMMÄSTELIN sitä miten suuret ja vaikuttavat supermarketit kaupungissa oli. Kävimme niistä usein syömässä ja ruoka oli todella hyvää ja sitä oli todella paljon. Periaatteena oli, että maksoit vain kerran tietyn summan ateriasta ja sait syödä niin paljon kuin jaksoit, seisovan pöydän periaatteella. Valikoimat olivat laajat ja erilaiset kuin Suomessa. Oli salaattilinjaa, lihalinjaa ja jälkiruokalinjaa yms.
Amerikkalaisten treenaamisessa pisti itseäni silmään se, että aina kehuttiin, ylistettiin tekemistä ja pidettiin huolta urheilijasta joka paikassa. Kun taas Suomessa, me emme turhia kehu. Meidän harjoittelussa ja tekemisessä pyrimme enemmänkin täydellisyyteen, ”kurin kautta voittoon” tyylillä, kun amerikkalaiset taas viljelevät jatkuvasti sanoja ”good, Very good ,exellent!”. Itsestäni se tuntui huvittavalta.
Mikä toinen ero meihin suomalaisiin oli se että, voimaa tehdään aivan älyttömästi ja suurilla painoilla. Selkeästi heidän tekemisessään näkyi tältä osalta fyysisen olemuksen korostus varsinkin poikien kohdalla. Ryhmämme poikien voimatasot riittäisivät noin 10–15 metriä pidempiin heittoihin, kun mitä he ovat heittäneet. Esimerkiksi minä häviän pojille suurimmissa osissa heidän voimatesteissä, mutta silti olen heittänyt keihästä pidemmälle.
Toisaalta heidän tekemisissään näkyi selkeästi jenkkikoulun käyttämät juoksu- ja pallopelipainotteiset harjoitukset ja juoksemisen helppouden korostus. Isäni käyttää myös tätä harjoitusmuotoa paljon minun harjoituksissani ja tavoitteena on myös juoksemisen monipuolinen omalla kohdallani. Näin se näkyy että harjoitella voi monella eri tapaa. Ehkä Suomi on kuitenkin se keihäänheittäjien supervalta.
Täällä treenattiin. Voimailusalissa ja ulkona.
LEIRI PÄÄTTYI ihan liian aikaisin ja jouduimme sanomaan nuorille kiitos ja näkemiin. Me tosin jäimme vielä yhdeksi yöksi hotellille, mutta menimme viettämään Jeffin luokse uutta vuotta ja nauttimaan amerikkalaista uuden vuoden vastaanottoa. Tosin minun uuteen vuoteeni kuului tavoista poiketen treenausta Jeffin itse rakentamassa salissa ja ulkoilmaheittopaikalla tein vielä viimeisen treenin USA:n mantereella.
Matkan loppupuolelle kuului myös perinteiset pikaiset tuliaisten ostamiset. Sitten olikin jo aika lähteä takaisin kylmään ja koleaan Suomeen. Olimme Jeffille ja hänen perheelleen todella kiitollisia kun saimme olla heidän vieraanaan ja viettää aikaamme heidän kanssaan.
Jeff oli myös äärettömän kiitollinen ja tyytyväinen vierailuumme. Hän tuli loistavasti toimeen isäni kanssa ja he keskustelivat kiivaasti ja paljon keihäänheiton kehittämisestä ja tulevaisuudesta. Joten matka kotia kohti alkoi jälleen kovan talvimyrskyn saattelemana. Tällä kertaan välilasku tapahtui Detroitissa ja sieltä lensimme jo tuttuun kaupunkiin Amsterdamiin. Paluumatka kesti 20 tuntia mikä tuntui jo huomattavasti lyhyemmältä kuin meno Yhdysvaltoihin.
Kielitaito parani ja kavereitakin tuli.
REISSU OLI todella ikimuistoinen ja muistan sen kyllä lopun ikääni. Mielellään menisin takaisin jos se olisi mahdollista. Mutta onhan jo vuona 2014 Yhdysvalloissa nuorten MM-kilpailut, joten ehkä sinne sittenkin on mahdollista vielä mennä.
Yhteistyömme isäni kanssa sujui loistavasti niin kentällä kuin kentän ulkopuolella. Näin myös sain viettää isäni kanssa reilun viikon tiiviisti nauttien molemmat matkasta toisiltamme oppien. Nuoren pitivät isästäni todella paljon eikä ongelmia ollut missään vaiheessa.
Mieleenpainuvaa oli myös yhdysvaltalainen urheilusysteemi, mikä on täysin erilainen kun meillä. Heidän systeemissään on paljon hyviä puolia mutta on myös paljon huonompiakin. Mutta siellä urheilijan ja valmentajan etu ja yhteistyö nousevat ykkösasiaksi, mikä ei suomessa välttämättä ole se ensimmäinen asia. Toisaalta he myös hieman kadehtien seurasivat isäni ja minun treenaamista mistä olin todella ylpeä.
Urheilupaikat ovat myös huippuja ja hyvin hoidettuja. Ihmiset olivat kohteliaita ja ystävällisiä. Sain matkalta todella paljon ja haaveilemme isäni kanssa että voimme palata sinne vielä jatkossa treenaamaan pidemmäksikin aikaa. Kultan Keihas Project on loistava mahdollisuus jenkkikeihäänheittäjille kehittyä heittäjänä ja Kari Ihalaisen ja Jeff Gorskin aloittama kansainvälinen yhteistyö on loistava lisäarvo nuorille urheilijoille.
TEKSTI: JAMI KINNUNEN
KUVAT: KIMMO KINNUNEN
http://www.nationalscholastic.org/clinics/javclinic
