Mäenpään Jori kirjoittaa kirjeen ystävälleen, ja harmittee, kun ystävä ei ollut perjantaina Keitelejazzeilla. Sen verran kovaa tavaraa tuli kriitikon korvaa, että ihokarvat nousivat pystyyn ja kyynel kihosi silmään. Huh huh! Kuvat Max Steffansson.
Missä olit armoitettu suolahtelainen huiluvirtuoosi, säveltäjä ja muusikkokaverini Juha Hintikka, kun Keitelejazzeilla esiintyi Focus? No, lähellä oli, että itsekin olisin missannut mahtavan perjantai-illan tarjonnan, koska minulla piti olla alunperin keikka jossain Keski-Suomen ravintolassa. Huh! Onneksi se peruuntui! Lauantai-illan soittokeikkani ei valitettavasti ole peruuntunut. Voi olla, että itse missaan nyt jonkun vastaavanlaisen jutun lauantai-illan esiintyjäkaartista, joka on sitä taattua tavaraa.
Juha, kerrothan sinä sitten minulle, jos taas kerran missaan jotain heinäkuun huttumuusikkokeikkojeni takia, niinkuin minä kirjoitan nyt sinulle mitä menetit!
Viidakkomenot kunnon helteessä
Bluesperjantain aloitti Honey B&the T-bones: Puurtisen Aijan ja Kuloniemen Esan pitkän linjan jungle-bluesyhtye. Tiedät varmaan, Juha, että tällaisesta musiikista pidän kuin hullu puurosta. Muutama vuosi sitten edesmennyt Captain Beefheart alias don van vliet on tehnyt pari levyllistä samantyyppistä hypnoottista viidakkomusiikkia, jossa laulajan täytyy välillä heittäytyä boogie-eläimellisyyteen asti. Musiikkihan on syntynyt luonnon matkimisesta ja Aija on luonnoltaan loistava ääntelemään. Tänäänkin kuultiin varsin matalia kurkkusäveliä tällä Sibelius-Akatemian laulutohtorilta. Myös kimakkaa äänirekisteriä kuultiin. Minä tykkäsin myös taidokkaista sooloista, joita taidokas bändi esitti. Nostan tällä kertaa esille rumpalin J.Salosen, joka kertakaikkiaan lumosi monipuolisuudellaan, eikä rumpujen soittoon tarvittu aina palikoita. Ihania lyömäsoitinsävyjä loihti hän esille myös maracassit kapuloinaan.
Woodstockista itään
Olin lähes varma, Juha ja Sini, että saavutte paikalle kuuntelemaan viimeistään Ten Years Afteria. Sitä legendaarista bändiä, joka on esiintynyt Woodstockin festivaaleilla jo silloin, kun en itse kaksipyöräisellä vielä ajaa osannut. Olisit varmasti tykännyt yhtyeen nykyisestä ränttätäntästä, vaikka yhtye muistetaan vähän toisen tyyppisestä musasta.
Eipä näkynyt yleisön joukossa myöskään Rantapuron veljeksiä? Taitavat olla keikalla soittamassa Bockhill Special-tyyppistä musiikkia Etelä-Suomessa. Juha, soitithan sinäkin Pukkimäen poikien kanssa ainakin yhden keikan? Muuten minäkin kävin heidän kanssa yhdellä keikalla Kulttuuritalon baarissa!
Ten Years After on selvästi nykyään rythm&bluesbändi, mutta mikä kitaristi, solisti, huuliharpisti heillä onkaan mukanaan! Marcus Bonfanti on kerta kaikkiaan upea muusikko päästä varpaisiin eikä valittamista ole muissakaan elävissä legendoissa. Basisti Colin Hodgkinson on muuten aiemminkin esiintynyt Keitelejazzeilla.
Musiikki on unelmaa paremmasta paikasta
Harvemmin sitä nousee ihokarvat pystyyn tai kyyneleet silmäkulmiin keikalla rytmimusiikin, jos klasarikonsertissakaan. Nyt vaan niin tapahtui ja useaan otteeseen minulle.
Focuksen keikka oli kerta kaikkiaan MAHTAVA. Kyyneleitä vuodatin lähinnä hienojen sointukulkujen ja jodlauksen aiheuttamasta onnen tunteesta, mutta konsertin loppupuolella myös kauhean katastrofin johdosta Itä-Ukrainan yllä. Focuksen musiikki on ihokarvoja nostattavan ylevää! Taivas ja maa yhdistyy siinä haihtuvan olemassaolomme onneen. Soolo-osuudessaan huilisti, urkuri, laulusolisti Thijs van Leer soitti Bachia ja yleisö kuunteli lumoutuneena, lähes hiljaa. Leer osasi ottaa yleisönsä humoristisella ilmeellään ja eleillään. Hän opetti meitä laulamaan scat-laulua ja antoi palautetta joka suuntaan.
Yhtyeen nuoremmat jäsenet olivat myös muusikkoja paikallaan. Kitaristi Menno Gootjes oli ilmiömäinen kitaravirtuoosi. Samoin Bobby Jacobs bassossa. Rumpali van der Linden tuntui pakahtuvan pitkän rumpusoolon alle konsertin loppupuolella kaikkensa antaneena. Yleisö oli enemmän kuin tyytyväinen. Minulle tämä oli paras keikkakokemus, mitä Keitelejazz on tähän asti tarjonnut, kun olen päässyt paikalle.
Jussi, nyt kyllä menetit jotain vai olitko sittenkin jossain piilossa katsomassa keikkaa?
Täydellistä bluesia
Vaikka yleisöä alkoi pikkuhiljaa virrata teltalta keskustaan päin, niin eipä hienompiin bluesin rytmeihin olisi voinut ilta päättyä. Nelihenkinen Coco Montoyan bändi tarjosi hunajaisia syvän etelän sävyjä ja kitaran sulosäveliä, että oksat pois ja silppuriin!
Tämä herra Montoya on tehnyt biisejä itse ”jäisen kuumalle” Albert Collinsille, joka viikko sitten vietti 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Coco on soittanut myös maailmankuulussa Bluesbreakers-yhtyeessä mm. John Mayallin kanssa, joten ihan tuntemattomasta taiturista ei ole kyse. Ja hyvä Luoja, miten hän soitti eikä pahalta kuullostanut laulukaan! Montoyan bändi osasi myös asiansa. Harvemmin kuulee nykyisten coverbändien soittavan niin hiljaa, että hiljaisesta Hammondin vasemman käden urkumatosta voi nauttia sielu lämpimänä tai kuulla yleisön ihastuksen huokaukset ja puheen parren musiikin alta. Ei sitä bluesia tarvii aina luukuttaa niin pirun kovaa?
