Koskelan kirjallisuusmatineassa todettiin myös Petri Tammisen olevan jo melkein kuin meidän oma poika. Onhan hän saapunut jo kolmatta kertaa matineaan ja on maininnut ainakin kahdesti Äänkosken romaaneissaan. Tammisen uusin kirja on nimeltään Rikosromaani. Nimi kaduttaa tai oikeastaan huolestuttaa kirjailijaa, joten hän halusi kertoa siitä.
– Minulta on julkaistu yhdeksän kirjaa, kahdelle niistä olen antanut nimen. Vuonna 2004 kirjalle nimeksi tuli Muistelmat ja nyt tämä Rikosromaani. Eiköhän nämä näytöt riitä nyt, ja annetaan kustannustoimittajan keksiä nimet seuraaville.
Kirjamessujen hölinät ovat takana, samoin kirjan markkinoinnit kauppakeskusten ruuhkaisilla käytävillä.
– Jos minulta kysytään, miten kirjallisuustilaisuus tulisi järjestää, niin sanoisin, että juuri näin kuin täällä Koskelassa. Toivottavasti ette kyllästy minuun kun ramppaan täällä alvariinsa.
Mennää siihen nimiasiaan. Kun on vuoden paininut kirjan syntymän kanssa, kun se on valmis ja pitäisi pakata se mutamaan sanaan, siinä tuleekin seinä vastaan.
– Ja niin nimeksi tuli tuo Rikosromaani. Se on huono nimi. Se on suoranainen virhe. Sitten tuli huoli, että onko peli menetetty. Onko tämä rikosromaani? No ei, se kertomus komisario Usko Vehmaksesta ja erikoisesta Hermann Ångströmistä, joka saattaa monen elämän pois tolaltaan.
Tammisen iäkäs Elma-tätikin oli nimestä hiukan huolissaan.
– Elma soitti ja kertoi että luettu on. Muuten hyvä, mutta nimi on harhaanjohtava. Se olisi voinut olla vaikka ?Lievä rikosromaani?.
– Elma-tätikin sen tiesi. Nimi on huono, Tamminen puhaltaa.
Tamminen kirjoittaa proosaa kuin tietokirjailija. Rikosromaanissa tietona on huolet. Ei mitään elämän tosi murheita, vaan tieto, että kohta on huolia tulossa. Se on se arkinen ja tuttu, jatkuvasti toistuva kokemus.
– Harrastan liikuntaa. Minulla on tosi hyvä olo suorituksen jälkeen. Viisi minuuttia siitä, ennen kotiovea, olen jo jostain syystä huolestunut. Huudetaan sutta, eikä ole opittu kansansadusta mitään.
Liika huolehtiminen vaarantaa terveytesi, senhän me kaikki tiedämme. Aiheita huoliin aiheuttaa media.
– Lööpissä lukee: Kovat pakkaset ovat ohi, mutta nyt se vaara vasta vaanii, sillä lauhtuminen aiheuttaa liukkautta tieliikenteessä. Koneisto on viritetty siten, että kohta tulee taas jotain tapahtumaan, ja huolestuminen syö energiaa.
Jos ei ole huolestunut voi aina ounastella, sillä kohta voi kuitenkin tapahtua jotain.
-Elämän viisaudet ovat liian viisaita, enkä saa miellettyä niitä omaan elämääni mitenkään. Mutta viimein löysin sen: ?Se on ihan okei!? Siinä on viisaus, jossa on vastalääkettä syyllisyyteen ja häpeään. Elämän suuri päällikkö on antanut minulle valvontavuoron yöllä kello kahden ja neljän välillä. Se on aika, jolloin asiat eivät ole todellakaan hyvin.
Kuka niin sanoo? Se on vaan ääni omassa päässä, ja se on ihan okei!
Anna Kortelainen omitaan het vereksekseltään Äänekosken ?omaksi tytöksi?, sillä hän juonsi meidän oman pojan, Timo Harakan, kanssa kiiteltyjä keskusteluohjelmia Kymmenen kirjaa rahasta ja Kymmenen kirjaa vallasta. Kortelaisen viimeinen kirja on hänen isoisänsä tarina Ei kenenkään maassa
– Minä tiesin äidinpuoleisesta isoisästäni hyvin vähän, mutta muutamat johtolangat eivät antaneet rauhaa. Aukkopaikat piti sepittää itse.
Suomalaisen naisen ja venäläisen välskärin avioton poika, Annan isoisä, Reino Peltonen, selvisi elämään sisällissodan ruhjomassa Viipurissa ja omaksui kommunistisen maailmankatsomuksen. Muutti Tampereelle, mutta toimi ennen sitä sotilassoittajana, kunnes pääsi siviiliin 1920-luvun lopulla. Reino elätti itseään muusikkona, soitti klarinettia ja saksofonia, ja tajusi olevansa kommunistin lisäksi vielä pasifisti ja puoliksi venäläinen.
– Sota vei isoisäni Äänislinnaan. Äitini syntyi aviottomana lapsena helmikuussa 1930 ja isoisästäni tuli pian yksinhuoltaja.
Kortelainen sai luvan kirjan kirjottamiseen äidiltään. Äiti hyväksyi kirjan tekstin, jopa ne sepitteetkin. Reino muutti sodan jälkeen Tukholmaan, eikä palannut enää koskaan. Lähetti kuitenkin omalaatikon, jossa oli käsikirjoituksia ja valokuvia.
– Näistä pienistä murusista paikkasin aukkoja isoisäni elämästä. Reino oli Ranskan ystävä. Asui Pariisissa, ja minä löysin hänen valokuvistaan saman hotellin, missä hän oli majoittautuneena useita kuukausia. Majoituin tyttäreni kanssa samaan hotelliin, jopa samaan huoneeseen, kertoo Kortelainen ja esittelee kuvia, jotka ovat ottaneet Reino ja hän itse, täsmälleen samasta ikkunasta.
– Sieltä pariisilaisesta hotellihuoneesta löysin isoisäni juuresta yhden juonteen.
Kortelainen on jäljittänyt isoisäänsä juuri valokuvien perusteella. Kulkenut samoja katuja ja asettunut samaan kohtaan kuvattavaksi kuin Reino.
– Olen ollut pienten tiedonmurusten varassa, joista koetan tavoitella isoisäni sielua. Minulla on ohut tieto hänen elämänsä käänteistä. Kun Reino oli Petroskoissa sepitin hänet Tuulikki Pietilän ystäväksi. Pietilä oli samaan aikaan Petroskoissa kirjastossa töissä, kun Reino oli siellä.
Kortelaisen kertoma tarina ja kuvat saavat aikaan kylmiä väreitä.
– Minä olen perinyt asoita, joista en ole tietoinen.
Kirjallisuusmatinean musiikista vastasivat Ala-Keiteleen Musiikkiopistolta Roosa Luiro, Jenny Pasanen ja Tuomo Mustonen.
