Kirja Muistihäviö on käytännönläheinen tietopaketti vuorovaikutuksen hyödyntämiseen muistisairaiden ihmisten kanssa.
Vaikka muisti häviää, jää muistisairaalle tunteet, ihmisarvo ja itsemääräämisoikeus. Muistohävi -kirjan tekijät, Tuija Uusitalo ja Tanja Varjonen johdattavat lukijan empaattisen kohtaamisen ytimeen. Kirjassa esitellään selkeästi validoivan vuorovaikutuksen periaatteet ja menetelmät, kuten sanoittaminen, kysymystekniikat, avainsanojen toistaminen ja tilannesensitiivinen ilmaisu.
– Menetelmän avulla voidaan vahvistaa muistisairaan itsetuntoa, vähentää levottomuutta ja edistää turvallista, merkityksellistä vuorovaikutusta – niin läheisten, hoitajien kuin koko yhteisön näkökulmasta, kertoo suolahtelaislähtöinen sairaanhoitaja Tanja Varjonen, toinen kirjan kirjoittajista.
Tanja Varjosen äiti, Liisa Flink, on monelle tuttu. Hän oli sairaanhoitaja joka teki työtä täydellä sydämellään. Flink oli perustamassa Äänekoskelle dementiaosastoa, Muistolaa. Ja sitten kun päivätyö oli ohi, hän sairastui itse etenevään muistisairauteen.
– Äidillä oli Muistolassa selkeä visio siitä, kuinka asukasta osastolle tullessaan hoidetaan ottaen kokonaisvaltainen hoito huomioon. Hoito ei ollut vain niin sanottua perushoitoa vaan myös liikuntaa ja virikkeitä, sekä myös psyykkinen ja hengellinen hyvinvointi, sekä kaikki sosiaalinen hyvinvointi, jonka ympäristö voi antaa läsnäololla. Äidille oli tärkeää jakaa tietoa, kuinka muistisairas ihminen kohdataan arvokkaasti ja kunnioittavasti. Muistisairas ihminen kun ei menetä muistin myötä ihmisarvoaan, Varjosen sisar, Piia Flink-Liiimatainen kertoo.
Tuija Uusitalo ja Tanja Varjonen tapasivat toisensa yhteisten tuttujen kautta. Siitä kohtaamisesta sai kirja alkunsa. Uusitalolla oli Vantaalla hoitokoti Atzalea, jonka sisällä toimi validaatioryhmä.
– Muistisairaat keskustelivat miltä tuntuu, kun ei enää muista yhtä hyvin kuin ennen. Eräs rouva sanoi että se hetki, jolloin muisti pyyhkiytyy pois, se on muistihäviö. Ja siitä sai kirja nimensä, Varjonen kertoo.
Kirjan kannen sävy, vaaleanpunainen, kuvaa kuinka muistisairasta katsotaan ikään kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi.
– Katsotaan hyväksyen ja ymmärtäen, vaikka näkymä on utuinen ja ymmärretään, että sairastuneella läheisellä on ihmisen ikävä, vaikka hän ei osaa välttämättä sitä sanoittaa.
Kirja syntyi omien kokemuksien kautta.
– Äiti vei minut syvemmälle tasolle, ja sitä mukaa oma ymmärrys lisääntyi.
Liisa Flinkin kaikki neljä tytärtä osallistuivat hoitamiseen ja huolehtimiseen. Jossain vaiheessa oli päästettävä irti, ja Flink vietti viimeiset ajat Suolahden Kotisatamassa. On huono yhtälö, jos muisti pettää mutta jalat ovat ketterät, sillä muistisairaalla ajan ja tutunkin paikan taju katoaa. Perhe koki kauhun hetkiä, kun Liisa Flink katosi kotipihastaan Sörkästä. Oli helteinen kesäkuun loppu, vuonna 2021.
– Päivä oli kaoottinen. Etsimme äitiä metsästä kymmenen tunnin ajan. Helikopteri ja suuri joukko kyläläisiä sekä vapaaehtoinen pelastuspalvelu etsivät herkeämättä. Koko kylä raikasi kun me huusimme äitiä ja muut etsijät Liisaa. Pidettiin toivoa yllä, mutta isän kanssa käyty keskustelu, että pahin mahdollinen on saattanut tapahtua. Oli suuri helpotus, kun saimme kuulla, että äiti on löytynyt, vieläpä olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Äiti istui ambulanssissa hyönteisten syömänä, ja totesi meidät nähdessään, kuinka hänellä on ollut mukava päivä! Iso kiitos etsijöille, ja poliisikoiralle, joka äidin löysi, Piia Flink-Liimatainen kiittää.
Kun äidin sairaus oli edennyt jo pitkälle, ryhtyivät tyttäret miettimään, kuinka äiti suhtautuisi, jos Tanja alkaisi kirjaa kirjoittamaan, kertoen hyvin henkilökohtaisia asioita hänen sairaudestaan.
– Meistä neljästä on kolme terveydenhoitoalan ammattilaisia ja yksi työskentelee hallinnollisella alalla hyvinvointialueella. Äiti oli opettanut meidät siihen, että kotiasioista ei puhuta kylillä. Kun kysyin äidiltä voinko kirjoittaa kirjan hänen muistisairaudestaan hän sanoi, ettei hänellä ole muistosairautta. Vai oliko? Vai eikö ollutkaan. No, puoli tuntia oli, jos sitäkään. Ja sitten huiskautti kädellään merkiksi, että ohi on. Kysyin myöhemmin uudelleen tätä asiaa. Sitten äiti vakavoitui ja sanoi: ”Saat kirjoittaa, jos se kehittää”, Varjonen huokaa.
Läheisen muistisairauteen liittyviä tunteita on hyvä käsitellä ja niistä on saatava puhua.
– Syyllisyyden tunteet voivat liittyä siihen, onko tehty tai tehdäänkö läheisen eteen tarpeeksi. On luonnollista miettiä myös omaa jaksamistaan, viimeistään siinä kohtaa kun pohditaan, lähdetään kö etsimään hoitokotia. Äiti menehtyi tämän kirjan kirjoittamisen viime vaiheissa ja samalla nousi esiin isäni suru ja hänen tukemisensa. Lopulta tunnen enemmän kiitollisuutta ja iloa kuin musertavaa surua. Äiti kulkee mukanani elämäni loppuun saakka, ja siitä iloitsen tänään, Varjonen kiittää ja sanoo, että Muistihäviö on välttämätön teos kaikille, jotka kohtaavat muistisairaita – ammattilaisille, läheisille ja hoivan kehittäjille.
