ÄKSässä julkaistaan Timo Enäkosken kirjailema kuviteltu kuvaelma suomalaisten taiteilijoiden kohtaamisesta Suolahdessa vuonna 1906.
Ahonius: Sataa lunta. Vasta viime viikolla oli erinomaiset hiihtokelit ja asemalla oli vieraita: talokkaita Sumiaisista, Konginkankaalta ja etäisimpänä tuli sukulaismies metsänvartija Saarijärveltä iltapäiväkahville. Otimme myös siemaukset punssia, sillä olimme innoissamme ilveksenmetsästyksestä. Lähtiessään hän lupasi merkitä parilla näreellä hiihtoreitin Kuhnamon jäälle ja Palavalammen notkoa pitkin Pyhäjärvelle ja Häkkilään, kun taiteilijan kanssa tulisimme ensi lauantaina tai sunnuntaina Äänekosken aamujunalta ilveksiä jälestämään.
4.3.1906
Ahonius: Axel tuli perjantaijunassa innoissaan kuin mikä. Hänen mukanaan tuli ammattimetsästäjä, jolla oli kolme koiraa. Yksi oli niin hurja, että asemamiehet juoksivat karkuun ja Signe löi oven kiinni niin, että keisarin muotokuva putosi seinältä –tietäähän sen, kun on pahvipingoitettu ja vain yksi naula. Ei sitä kyllä olekaan tarkoitettu ikuisesti roikkumaan! Koira on kahdella kettingillä kiinni eteisessä. Ei se tosin ole mitenkään pelottava – jonkinlainen terrieri kylläkin, mutta paljon pienempi kuin nuo kaksi muuta, jotka oli pakko viedä makasiiniin turvaan. Ne ovat oikeita jälkikoiria. Harmi, että lauantaina alkoi iltapäivällä pyryttää oikein raivokkaasti ja se jatkuu yhä.
Axel odottaa vielä lisää tavaroita ja muutenkin täällä on niin ahdasta, että oli hyvä, kun etukäteen sovin Kirppulasta huoneen. Helsingin seurueeseen kuuluu metsästäjä, kaartin tarkk’ampuja Oskari Pero, kirjojen ja taulujen asiantuntijakauppias, Venäjän paras atleetti-tittelin saanut Johan K.Lindstedt, ja Jyväskylästä heidän mukanaan vielä farmaseutti August Laurén. Onneksi nämä kaksi viimeistä metsästysvimman puremaa saivat paikan Niemelän nuorisoseuran talossa tuossa vähän matkan päässä. Miehet ovat melko masentuneita, sillä kaikki hyvät jäljet peittyvät lumeen. Pero käytti jäniskoiriaan vastarannan harjulla, mutta ei kauaa viipynyt. Tuhahti ”jumalanilmaa” ja avasi Axelin kanssa kohtalaisen viinapullon. Nyt iltapäivällä on käyty marraskuun manifestiin johtanutta linjaa läpi. Henki on yhteinen ja tavoite vapauteen voimakas, vaikka työväki punakaarteineen tuntuu omineen koko asian itselleen – luulevat, että Suurlakko sen jotenkin masinoi! No, ehkä farmaseutti Laurén on vähän toista mieltä, mutta hänellä onkin sukujuuria rannikolla ja vielä kauempana. Pääasiasta ei kuitenkaan kukaan horju. Ilokseni Rainer-poikani kävi kesken kiihkeäksi menneen keskustelumme huudahtamassa ovella selvällä suomenkielellä: ”Wetterli bössa, kyllä kuolee ryssä!” Nauroimme katketaksemme, kun Axel koiranleukana kysyi vakavasti Signeltä, että keneltä poika on tämmöistä oppinut keskellä erämaata?
Rudolf Ahonius oli innokas metsästäjä ja itsenäisyysmies. Hän toimitti Wetterli-kivääreitä salaa, Pohjanmaan rannikolle tulleesta John Grafton -laivasta.
Valmistelua
13.3.1906
Gallen: Meitä vaivaa kirous. Toin sen varmaan Helsingistä, Eliel Saarisen meille suunnittelemasta Erottajankatu 2:sta, josta jouduin lähtemään vallankumouksellisten järjettömyyksien vuoksi. Ilveksistä ei ole täällä tietoakaan lumihankien vain kasvaessa. Mäyrien kaivamisestakin tuli katastrofi – toivottavasti Peron koiran nenä vielä korjaantuu. Lähtivät kaikki viime perjantaina ja koira lääkäriin. Eilen sain yhden hienon luminietoksen tuossa vuoren rinteellä kankaalle talteen, kun aurinko tuli esiin – tosin vain hetkeksi ja Nordlundin Adolfille tuli kiire laittaa se vaneriaskiin takaisin pyryttämisen taas alkaessa. Oikein hyvä apupoika tuo asemakirjuri, vaikka Rinoa kovasti säikähtikin. Adolf ei valita vaikka pakkasessa joutuu hiihtämään perässäni ja nuotioita virittelemään kun maalaan. Taitavat nämä lähimetsät olla hänellekin seikkailua, kun muuten viettää aikansa asemaväen kanssa? Adolfin kanssa on käyty jo monena päivänä pitkiä kilpahiihtorupeamia, niin, että jäseniä kolottaa ja pyry on saanut silmät punaisiksi. Nämä minun uudet norjalaiset käyräpäiset lankkusukset ovat kyllä erinomaiset täällä mäkimaastossa – järven jäällä ne eivät kylläkään luista niin hyvin kuin Adolfin. Kylmästä asunnostani Kirppulan talosta on suksilla vaivatonta sujahtaa aseman lämpöön, kahvikesteihin.
Gallen: Onneksi kävimme viime sunnuntaina 11.3. Jyväskylän Kunnallistalolla Ida Aalbergin esityksessä. Se piristi kovasti, lumisateen vain yltyessä. Samalla saimme postimestari Kiljanderin kanssa päähämme, että kutsumme Suolahteen koko vanhan viftailijaköörin¹ näkemään kalevalaista elämää talven keskellä. Sähkötimme samana iltana (tai paremminkin yönä) toistakymmentä kutsua ja ainakin Robert Kajanus ja Jean Sibelius lupasivat heti tulla – laitoimme viisaasti sähkeen König-ravintolaan. Sibbe koittaa saada molemmat Järnefeltitkin (Armas ja Eero) liikkeelle. J.H.Erkko ilmoitti aamulla, että on sairas. Juhani Ahoa yrittää Ahonius houkutella. Laitoimme kutsuun, että ”Kaarlo Bergbomin muistojuhla Aleksis Kiven hengessä sisämaan erämaissa” – se houkuttelu kyllä tepsikin! Paitsi ehkä Erkolle, jolle nyt tammikuussa kuolleen Bergbomin mainitseminen taisi olla liikaa, vaikka hänenkin Erkkolansa hirret on Halosen Pekka junaillut täältä Suolahdesta, ja itse ukko runoillut parina kesänä Äänekoskella. Sen verran tätä pimeätä lumitalvea tuo tuttujen tulo kyllä piristää, että tilaan Marylta hedelmiä ja tupakkaa Helsingistä jo seuraavassa junassa. Ahonius ja Kiljander ovat luvanneet järjestää juomapuolta – ei niin herraskaisesti vaan rehellistä seurajuomaa tuleviin keisarihaukkujaisiin. Täällä ei ole pelkoa santarmeista – täällä saa suomalainen sensuuritta puhua!
I.K.Inha (Nyström), Jean Sibelius ja Eero Järnefelt yhteiskuvassa 1898. Edelliset luokkakavereita, jälkimmäiset langoksia ja suuria suomalaistaiteilijoita. Kaikilla kolmella sympatiat ja teoksia Karjalasta ja erämaista. Kuten kaikilla Suolahden taiteilija-vierailla.
14.3.1906
Sibelius: On tämä kyllä ödemark! Kiljander tuossa höpisee taas jotakin tarinaa innoissaan, mutta kyllä vetää mielen alas, kun lumista korpea vain riittää ja pelkkää pimeää. Täällä on yhtä kuollutta kuin kritiikkeri Flodinin korvakäytävissä! Minä en perkele parempaa viulukonserttoa tee – eikä siihen pysty muutkaan! – Vai sovinnaistaituruutta! – Sitten vielä Gallenin tietäen, saamme jonkin erikoisen vastaanoton – toivottavasti ei yritä lumipesua! Sapperment! Nyt kastui sikari, kun tuolta hattuhyllyn pakaasista putosi lunta! – Armas ! Anna se plunta² tänne!
Axel Gallenin luoma
Voimaliiton tunnus, jossa Wetterli-kivääri.
Kajanus: Ei olisi voinut sattua tämä kutsu paremmin! Sibba on aivan maassa, vaikken ole upeampaa konserttia tässä maassa johtanut kuin tämä uusittu Sibban viulukonsertti . Olisi mennyt taas hulinaksi, jos oltaisi jääty Helsinkiin. Vastahan tuo tuli takki auki Pariisista ja Aino pahoitti mielensä pahasti. Eikä se varmaan olisi terveellistäkään olla Helsingissä nyt, kun politiikkaa puuhataan kaikkialla ja santarmit ovat varpaillaan. Onpa hauska nähdä Axelia, hän niin nauttii erämaasta. Metsästysjuttuja enemmän kuitenkin kiinnostaisi, mitä hän tietää Maxim Gorkin kohtalosta – minne se koko anarkistikirjailija oikein katosi? Väittävät, että Gallen, Eero Järnefelt ja Eliel Saarinen olisivat hiihtäneet vallankumoukselliset Wahrenin Kojon kartanoon Tammelaan ja Gallenin kiihkeä mallioppilas, skulptööri ja kanteleentekijä Alpo Sailo, hänen kaverinsa taiteilija Aarno Karimo, maisteri Sakari Pälsi ja muut Voimaliittolaiset siitä eteenpäin Turkuun, josta runoilija Bertel Gripenberg olisi vienyt Saksaan. Sitä hiihtomatkaa ei kyllä yhdessä yössä tehdä ! Kertoivat, että Axelin vaimokin olisi muka ollut mukana – täytyy kysyä Axelilta! Gorkin aatelinen vaimo hepenissään on mahdoton nähdä hiihtämässä – ei varmaan ole koskaan ollut suksilla !
Kiljander: Hyvät ystävät ja taiteilijat! Minä, Jyväskylän postimestari Robert Kiljander, pidän nyt puheen, sillä tässä vaelluksessamme ovat läsnä niin Apollon, Hermeen kuin Nyyrikinkin henget! Sitä paitsi olemme kohta Suolahden asemalla ja meidät ottaa vastaan asemapäällikkö Rudolf ja tuttu anarkisti Axel! He ovat siellä jo metsästäneet pyryn keskellä viikon tuloksetta ja ovat varmasti iloisia tulostamme – samoin kuin Wahlgrenin hotellilta tuomastani suuresta voileipäkorista! (Eläköön-huutoja!) Tämä kohtaamisemme on minulle mieleen, sillä nyt näen Teidät ystävät jälleen yhtaikaa – viimeksi olimme näin 1889 – yksi nuorten miesten ikäpolvi sitten! Keuruun kesä jäi varmasti mieliinne, sillä se oli rakkauden kesä. Jyväskylässä olette kaikki käyneet minua tapaamassa, mutta maamme nykyisessä tilanteessa on varmasti parasta, että pidämme kokouksemme uuden rautatien päässä, Suolahdessa. Gallen pyysi erityisesti, ettemme paljasta kellekään käyntiämme – edes puolisoillemme. Siksi tämä Suomen itsenäisen kansan suuntamerkkejä pystyttävä seminaarimme ei jää mihinkään virallisiin papereihin.
Meitä on täällä koko joukko pitkäaikaisia Suomen ystäviä: Säveltaiteemme huiput ”Kajus” Kajanus, ”Janne” Sibelius ja Armas Järnefelt, kuvataiteemme kultapojat Emil ”Viikka” Wikström ja iloinen ”tehtailija” Louis Sparre sekä Äänekoskelle kirkkoa ja rakennuksia puurtava herr Kansanperinne, Yrjö Blomstedt. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä lastuilla lastattu Ahon Jussi. Surukseni en näe joukossamme edesmennyttä ahkerista ahkerinta Albert Edelfeltiä. Mitä olisi hän mahtanut ajatella viime syksyn ja tämän talven tapahtumista? Surusta sitten iloon. Suomi on pitänyt perustuslakinsa ja nyt puuhataan säädytöntä, tasa-arvoista valtiota, jossa koko kansa vihdoin saa äänensä kuuluville. Tiedän, tiedän hyvät veljet, että vaikea on uskoa sen onnistuvan – niin kaukana ovat pääskyset ja varpuset toisistaan. Vielä kauempana ovat nämä uudet sosialistit ja perustuslailliset. Mutta näpäytänpä Teitä – köyhistä oloista monet Teistä ovat lähteneet – ja köyhissä oloissa sinnittelevät! (Siihen Sibelius tokaisi tuskaisesti, että ” Kun näen satamarkkaa, vihaa se minua ja minä vihaan sitä ”). Nyt tehtävämme on nostaa kaikkien suomalaisten sivistys taistoon alamaisuudesta itsenäisyyteen. Suomalainen kansallinen taide on tämän taistelun etulinjassa. Teidän ansiostanne voittoja on jo tullut, huomattaviakin. Mutta lopullinen taisto on käsillä.
jatkuu….
