Niin pitäisi marjaan mennä, mutta kun on sunnuntai, niin silloin onneksi sataa aina! Eilen oli jazzeilla marjoja musiikin muodossa poimittavaksi pariakin lajiketta. Mahtavat ja maistuvat Mari Boine ja Mary Coughlan! ÄKSän kriitikko Jori Mäenpään korvat nauttivat Keitelejazzin annista.
Lauantai-illan avasi suomalais-ruotsalainen kokeellinen poppia soittava Elifantree. Siinä ei laulanutkaan Marja, vaan Anni Elif Egecioglu. Hän myös esiintyi veikeästi pitkässä mekossaan. Tuli vähän mieleen Herra Franz Huu edellisestä illasta. Vähän hullu, kaunis eikä yhtään tuhma, mutta sähäkkä ja sähköinen. Laulaja Annin Macbook varmaan kävi kuumana, kun kerrokselliset kosketinsoundit ja basso syövät prosessoritehoa live-käytössä tuplasti. Laulaja siis säesti myös itseään varsinkin kosketinbassolla.
Myös saksofonisti Pauli Lyytinen väänteli ansiokkaasti efektilaitteita ja koskettimia ja fonin ääni oli mikrofonin kautta kytketty viimeisintä teknologiaa hyväksi käyttäen ”audio-to-midi”. Välillä kuulimme kokonaisen puhallinsektion soivan, kun fonisti irroitteli drum´n´bass-sekvenssien päälle.
Kaikki muusikot osasivat oikeasti soittaa, vaikka joku voisi luulla, että äänet tulevat kuin itsestään prosessorin ohjelmasta. Nykyaikainen musiikkiteknologia tarjoaa avujaan mukavasti lisäkäsien muodossa nykypäivän muusikoille.
Rumpalin homma ei silti tunnu juuri muuttuvan. Elifantreen lyöjä Tatu Rönkkä piti homman kyllä nätisti kasassa pienistä sekvenssikarkailuista huolimatta. Harvat rumpalit tykkäävät soittaa sekvenssien päälle.
Elifantreen musiikki vaatisi avautuakseen kunnolla muutaman ylimääräisen kuuntelukerran ja tarkkaa kielikorvaa. Itse olin kuulevani musiikissa vaikutteita Jon Hasselilta, Miles Davisilta ja Ornette Colemanilta varsinkin fonisooloissa.
”Free jazzia” yhtye tarjoili varsinkin sooloissa runsain mitoin. Samoin laulajan improt olivat melko vapaasti maalailevia ja jossain kohtaa tuli mieleen brittianarkistipunkbändi Crassin Penis Envyn vinyylin raidat, jossa nainen räppää tyttömäisellä äänellään jo vuonna keppi ja kivi. Yhtyeen musiikissa saattoi kuulla viittauksia myös sellaisiin megabändeihin kuin Kraftwerk tai Pet Shop Boys.
Yhteiskunnallista kannanottoa Elifantree taisi myös harjoittaa nykyajan pinnalisen elämistavan ja ekologian suhteen.
Elifantree
Pauli Lyytinen
Anni Elif Egecioglu
Joikua pohjoisen etnisyyden puolesta
Norjan Lapista kotoisin oleva Mari Boinen musiikki ei alunperin ole yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Boine on kuitenkin valjastanut saamelaismusiikin esittämisen ainakin osittain yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostamiseen.
Eikä siinä mitään.
Joikaamisen sanat eivät oikeastaan tarkoita mitään. Pohjimmiltaa joikaaminen on ”vain” iloista rallattelua, joka voi nousta erillaisista luontokokemuksista tai mistä vaan. Laulan, kun näen tutun vuonon nousevan taivaanrannalle toisen takaa. Laulan, kun näen auringon tulevan esiin pilven reunan alta. Laulan, kun näen tutun ystävän hahmon lähestyvän. Laulan, kun näen jäljet sammaleella. On tästä kulkenut rakkaani! Hoile loilaa uuaa loille loulaa luuuaaa kaiken aikaa!
Marie Boinen laajan ja ilmaisuvoimaisen lauluäänen kuunteleminen taitavan bändin säestämänä on hyvin terapeuttinen kokemus. Varmaan Boinen ääni riittäisi pelkästään tuon kokemuksen aikaansaamiseksi. Boine on yhtyeensä kuitenkin vuosien saatossa tullut maailmankuuluksi, joten hänen musiikissaan kuulee jo vähän viihteellisempiäkin sävyjä ja jopa brasialaista sambaa.
Ainut ongelma tässä on se, että saamelaismusiikki ”suoristuu” tylsäksi diskojytkeeksi ja joiun rytminen vapaus jää vajaaksi. Toisaalta ison bändin mukanaolo kansanmusiikissa luo aina rajoja solisteille.
Yleisö rakasti Boinen ja bändin esiintymistä Keitelejazzeilla alusta alkaen eikä meinannut luovuttaa otettaan ollenkaan tästä maagisesta saamelaisesta. Kyllä minäkin vakuutuin, vaikka tykkäänkin enemmän ”orginaalisesta” joikaamisesta, jota ei nykypäivä kuule juuri missään.
Mari Boine
Mukaan ratsastamaan
Allekirjoitan kohta kahdeksankymppisen Leonard Cohenin uusimman levyn avausraidan sanat ”I always liked it slow, I never liked it fast, that´s what my mama said!” Ennen Keitelejazzien viimeisen esiintyjän odotellessa hilpeyttä herätti yleisön puheet irkkumusiikista ja mitä tuon määreen taakse mielissä kätkeytyy. Veikkasin itse, että bluesilla aloitetaan ja olin oikeassa. Minulle hitaiden slovarien kuunteleminen ei ole yhtään vaikeaa. Tykkään hitaasta, alakuloisesta musiikista myös pianoni äärellä. Mihinkä meillä on kiire? Ei mihinkään, mutta kesäilta vaan kovin viileä.
Illan viimeiselle, Keitelejazz 2015 pääesiintyjälle oli kova paikka Boinen liikunnallisen shown jälkeen ottaa lava haltuun surumielisillä, hitailla rakkauslauluilla. Pikkuhiljaa Coughlan kuitenkin onnistui saamaan hiljaisesti haltioituvan suomalaisen yleisön puolelleen.
Surumielisiä rakkauslauluja tuli paljon ja ehkä pari oikeata irkkukappaletta, jotka nekin olivat mollissa ja hitaan puoleisia. Surumielisen musiikin oheen oli otettu muutama romaanikappale ja ”oi, niitä aikoja”-tyyppinen rouhea balladi ja jossain kappaleessa olin kuulevani turkkilais-kreikkalaista rebetikaa, mutta selvällä englanninkielellä.
Pääesiintyjä oli myös monen laulun säveltäjä ja sanoittaja. Kappaleissa oli yleensä joku hauska ja ronskinpuoleinen sanoma ja surullinen loppu, tottakai. Eivätkä kappaleet olleet huonoja.
Mary Coughlan
Mary Coughlanin alttoääni hakee vertaistaan ehkä jostain menneisyyden jazzlaulajasta tai 60-luvun soultähdestä. Mielestäni ihaninta Maryn äänessä on se, että se aniharvoin vibraa tai lepattaa! Maryn ääni on valjastettu tarinalle ja siinä hän onnistuu täydellisesti. Ehkä siinä yksi hänen suuren suosionsa syy. Sanoista sai myös hyvin selvän.
Lauantai-illan päättävä bändi koostui pianistista, kitaristista, basistista ja rumpalista. Ihastusta herätti pianistin pysyminen pianistina keikan loppuun asti. Kitaristi tosin vaihtoi välillä akustisesta sähköiseen, mutta helpon näköistä oli hänenkin soittonsa, vaikka jotkut Coughlanin biiseistä näytti olevan ensiesityksiä. Uusi cd oli jazzeilla jo myynnissä, vaikka se virallisesti ilmestyykin ensi kuun puolella.
Viimeisissä kappaleissa Couglan pääsi tavoitteeseensa. Yleisön huomio oli vangittu ja se oli saatu laulamaan mukana: ”Ride on!”.
TEKSTI: JORI MÄENPÄÄ,
KUVAT: TAIJA KOLEHMAINEN
Huikea päätös tämän vuotisille festareille. Sain kuitenkin kuulla kommentteja siitäkin, että ns. oikeampaa jatsiakin pitäisi olla. Jospa sitä yksi ilta neljästä voisi olla jatkossa jälleen.