Kirkon toiminnassa seurakunnilla on laaja toiminnallinen ja taloudellinen itsehallinto. Tämän vuoksi toisinaan unohtuu, että kirkko on yksi organisaatio, jossa päätöksentekoa tapahtuu seurakunnissa, hiippakunnissa ja kirkon keskushallinnossa. Tuomiokapitulit hoitavat osan papiston henkilöstöhallinnosta. Kirkkoherran ja kappalaisen virantäytössä tuomiokapitulin lakisääteinen tehtävänä on ennen seurakunnan vaalia ratkaista hakijoiden kelpoisuus ko. virkaan.
Tuomiokapitulin yleistehtävänä on seurata ja tukea seurakuntien toimintaa. Tämä työ on viime vuosina liittynyt erityisesti seurakuntarakenteen muutoksiin. Hiippakunnan toiminnassa on selvästi todettu seurakuntien kiivastahtisen toimintaympäristön muutoksen lisäävän merkittävästi kirkkoherran johtajuudelle asetettavia vaatimuksia. Koko yhteiskunnassa tapahtunut johtajuuden vaatimusten kasvu näkyy seurakunnassa myös työntekijöiden ja luottamushenkilöiden odotuksissa suhteessa kirkkoherraan ja hänen tehtäviinsä.
KJ 6:16 §:n mukaan vaaliehdokkaaksi ei ole kelpoinen hakija, jolta ”ilmeisesti puuttuvat viran hoitamiseen tarvittavat edellytykset”. Säännös nojautuu perustuslain 125 §:n 2 mom. Sen mukaan ”yleiset nimitysperusteet julkisiin virkoihin ovat taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto”. Kunkin hakijan kelpoisuuspäätös on oikeusharkintaa. Oikeuskirjallisuuden mukaan hakijoiden vertailussa ”on aina otettava huomioon nimitysperusteiden kokonaisuus. Eri perusteet saavat erilaisen painon virkatehtävistä ja asemasta riippuen”. Kirkkoherranviralle seurakunnan ylimpänä johtajana asetettavat vaatimukset ovat korkeat.
Kun hakija todetaan kelpoiseksi, tuomiokapituli samalla ilmoittaa seurakunnalle, että hakijalla on arvioitu olevan edellytykset hoitaa ko. seurakunnan kirkkoherranvirkaa. Tähän seurakuntalaisten on voitava luottaa. Tämän vuoksi tuomiokapitulin tulee ottaa vakavasti kirkkoherranviran hakijoiden kelpoisuuden arviointi. Hakijoiden haastattelu antaa pohjan arvioida hakijoiden edellytyksiä hoitaa ko. kirkkoherranvirkaa ja suhteuttaa tietoja täytettävänä olevan viran vaatimuksiin. Myös muualla yhteiskunnassa on virantäytössä hakijoiden arvioinnin painopiste muuttunut. ”Ansiovertailun painopistettä on pyritty näin siirtämään opillisten ansioiden ja työkokemuksen mittaamisesta henkilökohtaisten ominaisuuksia kuten kyvykkyyden ja soveltuvuuden arviointiin”.
Lakimiesasessori Jussi Lilja
