Tänään itsenäisyyspäivän aattona, tässä kauniissa ja perinteikkäässä salissa, on turvallista muistella ja koota ajatuksia kansakunnan murrosvaiheista joiden kautta, ja avulla, Suomi on noussut arvostettuun asemaan kansojen perheessä.
Näin aloitin puheeni kymmenen vuotta sitten ja nyt elettyä, ja vähän tulevaakin, saan arvioida samalta paikalta, kiitos siitä! Katselin tuolloin pääasiassa taaksepäin, niitä vaiheita joita kansakunta oli itsenäisyytensä aikana elänyt ja kokenut.
Vielä kymmenen vuotta sitten oli tapana pohtia itsenäisyyden syntyä, arvioida sotia ja niiden seurauksia nopeassa nousukiidossa kansakunnan vapauduttua lopullisesti sotien jälkeisistä rasitteista. Neuvostoliitto oli hajonnut, Nokia nousussa ja taloudella meni lujaa. Kiitollisuus tehdystä on toki ajankohtainen, sillä onhan joukossamme edelleen veteraaneja, sotatyön sankareita, joille kiitollisuus on syytä kohdistaa.
Nyt kysytään menivätköhän sodat niin putkeen kuin on annettu ymmärtää, oliko Marski suuri sotapäällikkö vai keikari ja legendaarinen Lauri Törni pelkkä turhautunut seikkailija, ovat nyt viimeisimpiä pohdintoja sota-ajalta. Tällaisia kysymysmerkkejä ilmaantuu aina, kun eletään syvässä rauhan tilassa ja armollinen aika tekee tehtäväänsä.
Nyt rauha on todellinen ja kansakunnan mahdollisuus kehittää maata haluamallaan tavalla on meidän omissa käsissä. Vai onko, kun olemme osa Eurooppaa, jonka aluetta monet kriisit edelleen rasittavat? Oma käsitykseni on, että Euroopan Unionilla on edelleen alkuperäinen tehtävänsä, varmistaa rauhantila vanhalla mantereella.
Mielestäni aikanaan tehty, sotatyö ja rauhan rakentaminen tuhkasta, ovat edelleen keskeisen tärkeässä asemassa arvioitaessa tämän päivän tilannetta, vapautta ja mahdollisuuksia rakentaa maata mieleiseksemme. Suomi on niitä harvoja maita, jotka ovat voineet säilyttää asemansa ja elintapansa koko itsenäisyytemme ajan.
OLEMME TÄÄLLÄ Pohjolassa kulttuureja, kieliä, uskontoja ja historiallisia perinteitä jakavalla alueella, sivilisaatioiden jakolinjalla, jota on koeteltu historian eri vaiheissa, viimeksi kylmän sodan vastakkainolona ja sodan uhkana. Mielestäni maassa on aina toimittu tilanteiden vaatimalla tavalla, pragmaattisesti, ja muut huomioon ottaen.
Joskus on hyvä katsella paikkaamme maapallokartalla ja huolehtia itsenäisesti omasta osuudesta ja vastuusta siellä missä etupiireistä kiistellään ja sotilasliittoja puuhataan. Tarkoitan tällä Suomen valitsemaa linjaa, liittoutumattomuutta ja omaa puolustusta, joista kannattaa mielestäni pitää kiinne myös jatkossa.
Se edellyttää panostusta itsenäiseen puolustukseen, mutta ei liittoutuminenkaan ilmaista ole.
Vakuutus on hyvä suoja silloin, jos vaara uhkaa itsestämme riippumattomista syistä.
Mutta kansainvälisen menestystarinan rinnalla kirjoitetaan myös surullisempaa historiaa. Monien tunnuslukujen valossa Suomessa eletään nyt, kaamoksen lisäksi, kuormittuneiden mielten aikaa, josta kertovat omaa karua kieltään väkivallan kasvu, mielenterveydelliset ongelmat ja nuorison oirehtiminen.
Meneekö meillä liian lujaa, nieleekö meidät uusi tekniikka vai onko edun ekonomia ohittamassa yhteisvastuun, jonka varassa tämä kansa on noussut nykyiseen kaikilla mittareilla mitattuun hyvinvointiin? Missä ovat suuret tarinat, mihin suuntaan kansakunnan pitäisi kulkea syvässä rauhan tilassa elettäessä ja kenen ehdoilla?
KYSYMYKSIÄ ON helppo esittää, mutta vastaukset eivät avaudu yksiselitteisinä. Sosiaalipalvelut ja kansanterveystyö ovat käymistilassa, koulutus on huippuluokkaa ja talouskin yskähtelystä huolimatta on taas kasvu-uralla. Mutta onko ihminen unohtunut tässä menossa ja kertovatko ongelmat juuri tästä, yksinäisyydestä ja ahdistuksesta?
On syytä muistaa, että ongelmista huolimatta Suomi on eräs turvallisimmista ja järjestäytyneimmistä maista maailmassa. Suomen tilanne ei ole koskaan itsenäisen historian aikana ollut vakaampi ja turvallisempi kuin nyt. Olemme sivistysmaana osa Eurooppaa, jonka kehitykseen voimme monella tapaa vaikuttaa esimerkein ja sellaisin toimin, joilla vakautta maanosassamme lisätään.
Oma kulttuurimme ja perinteemme kestää sitoutumisen Eurooppaan ja maailmaan, mutta se ei todellakaan tarkoita kaiken kaupan oloa tai suomalaisuuden myyntiä alehintaan. Ympärille katsellessa ja maailmalla liikkuessa kuva Suomen itsellisyydestä on vain vahvistunut ja avartunut, myös ulkopuolisin silmin aiheesta keskusteltaessa.
Suomella on kaikki mahdollisuudet selvitä jatkossa hyvin menestyvänä kansakuntana, jos luotamme itseemme ja toisiimme, teemme voitavamme yhteiseksi hyväksi, tuemme elävää maaseutua ja yrittämistä sekä olemme valmiit työskentelemään myös kansainvälisen rauhan ja yhteisymmärryksen hyväksi.
ON HYVÄ PALATA vielä varsinaiseen itsenäisyyden käsitteeseen. Oletko sinä itsenäinen ja olenko minä? Mitä itsenäisyyteen oikein kuuluu? Näitä muistelen kysyneeni kymmenen vuotta sitten.
Kuulee sanottavan, että mitä tuota itsenäisyyttä enää juhlia, kun se on myyty muille ja annettu Euroopalle. Näin voisi todeta yksilönkin itsenäisyyden osalta. Meitä sitovat lait, yhteiset käytännöt ja monet muut verkottuneen yhteiskunnan tekijät.
Kysymys on pitkälti omasta kulttuurista ja oman itsensä kokemisesta yhteiskunnan jäsenenä. Jos kansalainen ja kansakunta kokevat itsenäisyyden olevan läsnä ja osa omaansa, eivät muut tunnetta mihinkään voi viedä.
Jos taas ihminen tuntee itsensä alistetuksi ja aina olevan muiden juoksutettavana, on itsenäisyyden tunne varmaan vaikeasti saavutettavissa. Jokainen ihminen ja maa joutuvat perustelemaan itsenäisyyttään suhteessa muihin toimijoihin. Läsnä on oltava, kannettava yhteistä vastuuta, mutta ehdoista on toisaalta kyettävä neuvottelemaan ja sopimaan.
ISÄNMAA ON vaikeina aikoina vaatinut jäseniltään lähes kohtuuttoman uhrin ja työpanoksen. Nyt elävien ja tulevien sukupolvien on osaltaan vastattava haasteeseen tekemällä parhaansa Suomen hyväksi, joka on osa Eurooppaa, mutta samalla tiukasti omaan kulttuuriinsa ja elämäntapaan sitoutunut kansakunta sivilisaatioiden jakolinjalla.
Suurissa puitteissa menee näin, mutta entä kansakunnan tila niukkenevien voimavarojen määrittäessä kasvavasti ihmisten, kuntien ja muiden yhteisöjen tilaa? Miten itsenäisyyden käsite asettuu tällä tasolla kuntalaisten ajatuksiin? Onko itsenäisyydellä itseisarvo rakennemuutoksessa?
Uusia kysymyksiä, joista ei kymmenen vuotta sitten tiedetty tai välitetty, on noussut määrittämään elämäntapaa ja rajoittamaan itse kunkin itsenäisyyttä. Vai onko? Onko vain herätty uuteen todellisuuteen, jolle piirteet ja värit antaa uusi ja välttämätön tapa ajatella huomista niukkenevien voimavarojen keskellä.
Epävarmuus lienee nykyarkea parhaiten kuvaava sana ja miksei näköalattomuuskin, kun pitäisi voida yhdessä sopia keinoista miten päästä eteenpäin monien kielteisten indikaattoreiden rasittaessa mieltä sekä henkilökohtaisella että yhteisöllisellä tasolla.
Suomessa asiat ovat kuitenkin hyvin moniin muihin maihin nähden, on laiha lohtu vastattaessa uusiin haasteisiin ja rakenneongelmiin, jotka pitäisi kyetä ratkaisemaan lähivuosina. Puhuttu koskee myös Äänekosken kaupunkia, jolla on ongelmista huolimatta monia myönteisiä aineksia kehittyä pohjoisen keskisuomen keskukseksi.
ONKO MEISSÄ itsenäisyyden vahvaan kasvuun saatetun puun vaalijoiksi ja näkijöiksi yli ahtaiden raja-aitojen, kateuden ja vääränlaisen kilpailun? Nyt eivät vanhat kaavat ja toimintatavat enää päde eikä ”hyvä veli” -asenteella päästä eteenpäin.
Sanonta, Itsenäisyys on varmistettava joka päivä, sisältää sen ajatuksen, että joka päivä on työskenneltävä rehellisesti ja tavoitteellisesti paremman huomisen eteen ja pahimmassa vaihtoehdossa puolustettava sitä asein.
Vaatimus on hyvin konkreettinen ja velvollisuus tehdä parhaansa on, ja on ollut, kansakunnan voimanlähteenä historiassa, kun tulosta on tehty, joskus jopa kohtuuttomalla hinnalla. Onko meistä samaan nyt, kun kehityksen avaimet paljossa ovat omissa käsissämme?
Parhaansa tekeminen ja velvollisuuden täyttämisen vaatimus ovat kohdanneet kovia, kun maailmantalous on joutunut ennustamattomaan tilaan ja markkinataloudesta on tullut isäntä palvelijan sijaan. Pysähtyneisyys on vaihtunut kaikkia ja kaikkea kalvavaksi epävarmuudeksi.
Rakenteita muutetaan ja korjataan, toimintoja saneerataan, mutta kenen ehdoilla tämä tapahtuu; kasvottomien markkinoiden vai kohtuuttomaksi käyneen ahneuden hinnallako? Ehkäpä välinpitämättömyys ja toisaalta omaan napaan tuijottaminen ovat nekin saaneet enemmän jalansijaa kaltaisessamme ”minä ja minulle ensin” -yhteiskunnassa.
SANOTUN JÄLKEENKIN voidaan sittenkin todeta, että Suomi on eräs vakaimmista ja vastuullisimmista maista maailmassa. Siitä on kiittäminen meille suopeaa historiaa ja isovanhempiemme pyyteetöntä työtä kansakunnan hyvinvoinnin ja menestyksen eteen.
Olemme kyenneet yhteistyöllä voittamaan joskus ylitsepääsemättömiltä näyttäneet vaikeudet ”kaveri ei jätetä” hengessä. Onko kansallinen voima ja itsetunto edelleen kantamassa kansakuntaa ylitse nykyistenkin vaikeuksien? Näin uskon!
Maailmalla kuule usein puhuttavan Suomesta isänmaallisena, itsestään huolehtivana kansakuntana, jolle on ominaista; vastuullisuus, suvaitsevaisuus ja toisen huomioonottamisen taito myös kansainvälisissä asioissa. Suomi on koko sodan jälkeisen ajan ollut mukana tekemässä rauhantyötä siellä, missä kokemustamme on tarvittu.
Suomalainen kulttuuri ja sen lähettiläät tulevat usein keskusteluissa esille ja kulttuuriset saavutukset tunnetaan maailmalla hyvin Talvisodan ja Finlandian hengessä.
Nyt on tavaramerkiksemme tullut Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusteiden vaaliminen ja toimivuus sopimus- ja vastuuyhteiskuntana sekä esimerkillisyys koulutuksen ja hyvän hoidon mallimaana.
HYVÄT KUULIJAT! Perinteisen tumman juhlan ilme on saamassa uusia sävyjä, juhlakin kevenemässä, mutta jotakin Suomen parin–kolmen miespolven mittaiseen aikaan kuitenkin kuuluu, jota ei voi markkinoilla korvata eikä hevin keventää.
Vapautemme ja oikeutemme päättää omista asioista on hankittu raskaalla hinnalla, jolle arvo on annettava aina, ajan hengessä, mutta totuutta unohtamatta. Suomenlinnan kuningasportissa on vuodesta 1753 ollut teksti ”Jälkimaailma seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun”.
Kansakuntamme tulisi löytää sotien ajalta tututuksi tullut ”talvisodan henki” ja etsiä jatkossakin meille sopivia ja oikeutettuja menettelytapoja niin omien kuin eurooppalaisten päätösten tueksi. Ei aina pitäisi kysyä, mitä kansakunta voi minulle antaa, vaan kysyä, mitä itse voin kansakunnalleni antaa, niin kuin presidentti John F. Kennedy aikoinaan totesi puhuessaan kansakunnalle.
Vastaavasti professori Heikki Ylikangas on aikoinaan todennut, että historian tehtävänä on tehdä ymmärrettäväksi tekemisen ja tapahtumien taustat, ei etsiä syyllisiä ja tuomita. Näin tänäkin itsenäisyyspäivänä!
Toivottavasti me kaikki voimme todeta ja tuntea samoin,
Hyvää itsenäisyyspäivää!
