Tästä ne alkavat: ÄKSän leffa-arviot. Kaikki kolme elokuvatarkastaa pääsivät paikalle KinoMikon The Ensi-iltapäivään eli torstaina pidettyyn ensimmäiseen pressinäytökseen.
Kunnian ensimmäisestä ÄKS-leffasta sai ensi-iltansa tänään saava Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän. Ja jatkoa on tulossa. ÄKSän uuden palvelun taustoista lisää tässä.
Arvioitsijat antavat leffoille tähtiä perinteiseen tapaan yhdestä viiteen. Jostain syystä tähdet muuttuvat toimituksen käsittelyssä äksiksi… Lopussa myös KinoMikon oma pika-analyysi.
Ja sitten asiaan!
XXXX (Tani)
XXXX (Lönnroth)
XXXXX (Pasanen)
Leijonasydän (2013)
JAANA TANI: Ihminen on laumaeläin. On kuuluttava johonkin joukkoon: hyviin tai pahoihin, kiusaajiin tai kiusattuihin, voittajiin tai häviäjiin. Ja kun maailman määrittelee vain mustavalkoiseksi, olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan.
Dome Karukosken uutuuselokuvassa Leijonasydän kerrotaan erään suomalaisen ihmisen kasvutarina. Uusnatsi Teppo (Peter Franzén) taistelee tovereineen valkoisen isänmaan puolesta uhoamalla ja hakkaamalla jokaisen ei-valkoisen. Valkoiseen isänmaahan eivät maahanmuuttajat mahdu – ei, vaikka tekisivät työtä ja maksaisivat veronsa. Ihmisarvon mittari on ihonväri. Valkoisen miehen vastoinkäymiset, yhteiskunnan aiheuttamat tai omasta käytöksestä johtuvat, ovat aina jonkun mamun syytä.
Teppo rakastuu Sariin (Laura Birn), jolla on edellisestä suhteestaan tummaihoinen poika Ramu (Yusufa Sidibeh). Jo isäpuoleksi ryhtyminen on iso juttu, mutta miten olla huoltajana periaatteidensa vastaisesti mustalle lapselle. Rakkaus on ihmeellinen voima. Teppo on päivä päivältä haluttomampi tuhoamaan ja hakkaamaan.
Tepon entisen ja uuden elämän ristiriitaa kuvaa parhaiten suhde velipuoli Harriin (Jasper Pääkkönen). Luuseri, elämänsä epäonnistuja Harri on todella vihainen nuori mies. Mutta pahinkin ihminen voi muuttua. Juuri kun uudenlainen elämä ehkä voisikin alkaa, tekee Harri oman ratkaisunsa. Urhoollista vai edelleen kulkemista sieltä, mistä aita on matalin?
Karukosken kuvaama kasvutarina on erinomainen. Maan eturiviin kuuluvat nuoret näyttelijät ovat taitavia, ja tavallisten suomalaisten tavalliseen elämään on helppo samaistua. Minä en sympatiseerannut uusnatseja hetkeäkään – en edes silloin, kun he auttoivat suomalaista vanhusta. Elokuva vahvisti käsitystä, että laumassa typeryys tiivistyy. Todellinen yhteiskunnallinen ongelma on syrjäytyminen ja yhteisöstä putoaminen. Siitä syntyvät alakulttuurit, myös ne sairaat yhteisöt, joissa kaikkien ihmisten elämä ei olekaan samanarvoista.
Elokuvan lopussa ympyrä sulkeutuu; sama kaiku on askelten. Absurdiin nauruun päättyvä loppukohtaus kertoo sen, että ulkoiset symbolit ovat hävitettävissä, mutta todellinen leijonasydän suojelee kaikkia.
Elokuvassa musiikilla on merkittävä rooli. Alun raskaaseen ja murhelliseen askellukseen voi tehosteeksi ottaa kumisevat rummut. Suomalaisuuden ydintä parhaimmillaan on kuvata kohtaus karaokebaarissa. Sisääntulona lauletaan Neon2-bändin Kemiaa-biisiä, ja kun Teppo laulaa Sarille Leevi and the Leavingsin Itkisitkö onnesta, lienee suhteen alku sinetöity.
Kotiseudustani ylpeänä mainitsen vielä, että elokuvan valaistuksesta vastaa Äänekoskelta kotoisin oleva Henry Wacklin ja taidokkaitten tatuointien piirtämisestä Pihtiputaalla kasvanut Saara Räisänen.
Väkivalta ei ole ratkaisu, ja ihmisenä kasvaminen on mahdollista.
HANNU LÖNNROTH: Ohjaaja Dome Karukoski ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy ovat tehneet onnistuneen kertomuksen ihmisen kasvamisesta eroon yksipuolisesta maailmankuvasta ja jopa puolustamaan erilaisuutta. Uusnatsijengin johtaja Teppo (Peter Franzen) rakastuu yksinhuoltajaäitiin Sariin (Laura Birn), jolla on värillinen poika Rhamadhani (Usufah Sidibeh). Tasapainottelu natsijengin ja uuden rakkauden välillä on vaikeaa, varsinkin kun poika Rhamadhanikin suhtautuu erittäin suurella varauksella uuteen isäpuoliehdokkaaseen. Äidin jouduttua sairaalaan Tepon ja Rhamadhanin välille kasvaa pikkuhiljaa luottamus- ja ystävyyssuhde ja loppujen lopuksi Teppo erotetaan (!!!) natsijengistä.
Tarina etenee uskottavasti ja näyttelijäsuoritukset ovat hyviä. Peter Franzen loistaa Teppona, samoin Usufah Sidibeh Rhamadhanina. Laura Birnin osuus jää vähän vaisuksi ehkä Lauran pitkän sairaalassaolon vuoksi. Erityismaininnan ansaitsee Jasper Pääkkönen Harrina, Tepon velipuolena, joka sekä uusnatsina puolustaa että vastustaa veljensä tekemää elämänmuutosta. Myös elokuvan musiikki (Jean-Paul Wall ) ja muut musiikkivalinnat ovat huippuluokkaa ja sopivat hyvin kuvalliseen kerrontaan.
Natsiporukan hulluutta ja väkivaltaa on esillä ehkä liiankin paljon, mutta näinhän voi olla myös tosielämässä, en tunne elämän sitä puolta. Väkivallan vastapainona on kuitenkin ripaus huumoria siellä täällä.
Kaiken kaikkiaan hyvä ja varteenotettava kotimainen elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille tarpeeksi vanhoille (16 v.) katsojille.
MATTI PASANEN: Vahvasti nyky-yhteiskunnan tiettyjä ristiriitoja käsittelevä elokuva. Aleksi Bardyn mielenkiintoiseen käsikirjoitukseen pohjautuva voimakastempoinen, Dome Karukosken mestarillinen ohjaustyö. Loistavan vahvat näyttelijä suoritukset tekevät elokuvasta todella erittäin katsottavan kokonaisuuden.
Liian tiukka pipo kannattaa jättää kotiin ja tulla nauttimaan todella vaikuttavasta elokuvasta.
KINOMIKKO: Dome Karukoskelta taas hieno työnäyte. Rankasta aiheesta sopivalla huumorilla kevennetty elokuva. Elokuvan viimehetken ikärajan nosto K16 on paikallaan. Aikaisemmin luokiteltu K12 ei olisi ollut sovelias. XXXX
