Löyhkälän rauniouuni on Keski-Suomen ensimmäinen adoptoitu monumentti

Konginkankaan kotiseutukerho Kömin kilta adoptoi Koiviston raunioituneen lohkokiviuunin.

Lintulahden Nesteeltä ajaa kourallinen autoja pitkälle Kivettyyn. Noin seitsemän kilomterin päässä letka pysähtyy ja ihmiset nousevat autosta. Matka jatkuu parisataa metriä metsän keskelle lähes huomaamatonta polkua pitkin. Yhtäkkiä toimittaja havahtuu: vierellä kohoaa monimetrinen massiivinen lohkokiviuuni. Perillä ollaan.

Paikalla oli Keski-Suomen museon, Metsähallituksen ja Kömin killan edustajat. Kulttuurinhistorian tuulahdus raikastaa syksyistä aamupäivää.  Joukko seisoo Koiviston tilan, eli Löyhkälän, tuvan raunioilla. Metsähallituksen mailla seisova valtava uuni on Keski-Suomen ensimmäinen adoptoitu monumentti. Hoitosopimus allekirjoitettiin uunin juurella perjantaina 13 marraskuuta.

Helena Simonaho (vas.)
allekirjoitti hoitosopimuksen, kuten tekivät myös Heli-Maija Voutilainen ja Metsähallituksen Martti Pekkanen. Arkeologi Miikka Kumpulainen (oik.) piti huolta että kaikki paperit tulevat allekirjoitetuksi oikein.

Miksi juuri tämä uuni, joka olisi helposti voinut unohtua metsän keskelle?
– Räihän alue on ollut meillä paljon esillä muutenkin. Ja varsinkin tämä kruununmetsän alue. Nämä kruunutorpat edustavat omanlaistaan elintapaa ja elinpiiriä, jota tulee varjella, Kömin killan puheenjohtaja Helena Simonaho sanoo.

Kömin kilta aikoo pitää suuremmat talkoot keväällä, jolloin uuni ja Koiviston torpan, eli Löyhkälän, pihapiiri laitetaan uuteen uskoon. Hoitoon ei uppoa rahaa tai massiivisia voimavaroja. Enemmänkin kyse on siitä, että pieni porukka tekee yhdessä talkoovoimin tärkeää työtä.
– On todella hienoa, että yhdistys harrastaa kulttuurin vaalimista. Kömin kilta on hieno esimerkki aktiivisuudesta, Keski-Suomen museon johtaja Heli-Maija Voutilainen kiittelee.

– Tämäkään uuni ei ole kaavasuojeltu, eikä lakisuojeltu. Tykkään ihan hirveästi, että Kömin kilta lähti tällaiseen mukaan. On tärkeää, että hoitoporukka tuntee kohteen omakseen, Keski-Suomen museon arkeologi Miikka Kumpulainen sanoo.

Hoito on pienimuotoista ylläpitoa, kuten aluskasvillisuuden ja risukon siistimistä ympäristöstä. Aluksi alueelle tehdään  isompi peruskunnostus, joka tässä tapauksessa tarkoittaa esimerkiksi läheisten puiden poistamista.
– Puiden juuret voivat heikentää uunia. Siksi on erittäin tärkeää, että ne siivotaan ensin pois, Kumpulainen sanoo.
– Uunia myös korjataan vähän, ettei se sortuisi, Simonaho lisää.

Vilma Kautto muistaa uunia ympäröivän tuvan kuin eilisen.

Uunin epävirallinen asiantuntija oli myös joukossa. Vilma Kautto on sukua Löyhkälän viimeisille asukeille ja muistaa uunin jo lapsuudestaan.
– Niko Hokkanen oli minun mummon veli. Viimeinen omistaja oli minun pikkuserkku. Ihan pienestä pennusta asti olen täällä kulkenut. Tuosta tultiin polkua pitkin yhden lammen kautta aina. Ei silloin ollut tuota tietä, Kautto kertoo.
Hokkasten perheen isä Niko muutti perheensä Löyhkälän tilalle Vuorlahdelta. Talo oli tuolloin vain yksi iso tupa, jonka keskellä nyt adoptoitu uuni seisoi.
– Perustusta ei ollut kuin nämä kivet. Ovi oli niin leveä, että heinähäkki mahtui sisään ja tuossa oli sellainen pieni lautaporstua, Kautto kertoo ja osoittaa kivikkoista maata.

Tuvassa asui suuri perhe, joka nukkui yönsä tuvan leveillä penkeillä.
– Ei sillon erillisiä sänkyjä ollut, Kautto sanoo.

Kömin kilta on kerännyt tuvan ja uunin tarinaa pitkältä jaksolta. Tulevaisuudessa monumentille tulee opasteet ja opastaulut, joissa tarina kerrotaan.
– Siitähän se arvo tulee, kun sen tarinan saa jaettua, Voutilainen sanoo.

Hokkasen perhe muutti lopulta pois talosta 60-luvun lopulla. Hirsistä rakennettiin talo Puuppolaan, mutta uuni jäi paikalleen muistuttamaan tulevia sukupolvia tärkeistä kulttuurihistoriallisista ajoista.
– On harvinaista, että tällainen lohkokiviuuni on näin hyvässä kunnossa. Piippukin on vielä pystyssä, Kumpulainen sanoo.

VIlma Kautto, Veli Rytkönen, Helena Simonaho ja Hannu Huuskonen edustivat Kömin kiltaa.

Löyhkälän historiaa: 

1861 syntynyt Kaarle (Kalle) Sillanpää teki torpankontrahdin paikallisten isäntien kanssa Koiviston tilan alueesta. Asiakirja päivättiin lokakuussa 1884. Sopimus ei ollut syyttäjän mukaan pätevä, koska maat oli erotettu kruunulle. Kun Sillanpää oli polttanut ja kylvänyt ruishalmeen, hänet haastettiin käräjille, missä hänet talvella 1888 tuomittiin sakkoihin ja korvauksiin vahingosta.

Sillanpää väitti, että hänen tarkoituksensa oli raivata pysyvää peltoa, mikä on mahdollista ajatellen, että hän oli jo tuomion saadessaan rakentanut ”tuvan, ladon ja navetan”; tai kuten itse sanoi, ”tuonut kolme vanhaa huonetta.”

Myöhemmin Sillanpää rakensi lisää ja kaskesi uutta viljelystä. Uusi oikeudenkäynti kesti talvesta 1891 talveen 1894. Sillanpään pelasti vuoden 1892 uudistila-asetus. Sillanpäästä tehtiin kruununmetsä-torppari Vaasan läänin ylimetsänhoitajan esityksestä tammikuussa 1895. Torppa sai tuolloin virallisesti nimen ”Löyhkälä”.

Löyhkälässä asui Metsänhoitohallituksen tilaston mukaan vuonna 1909, itse torpparin lisäksi, vaimonsa Riikka, pojat Antti ja Johannes, jälkimmäisen vaimo Ida; sekä erillisessä rakennuksessa Kallen veli Matti , vaimonsa Selman ja viiden alaikäisen lapsen kanssa. 4

Viimeistään 1922 oli Löyhkälä saanut uuden isännän: Höyhenniemen torpan pojan ja entisen haltijan Niko Hokkasen. Hän rakensi perimätiedon mukaan Kaisa-vaimoineen sen pirtin ja uunin, joiden rauniot ovat nyt näkyvillä.

Löyhkälä itsenäistyi Koivisto-nimiseksi viljelystilaksi. Vuoden 1934 lopulla valmistuneen arviotoimituksen mukaan viljelysmaata oli kymmenisen hehtaaria ja metsämaata noin 34 ha.

(Markku Kautto, Kongintaival 2015, s. 10 – 12).