Mielensäpahoittaja
JAANA TANI: XXXX
Sen on ainakin oppinut, että parisuhteessa ei kannata liikaa puhua. Ja että erimielisyys huonelämpötilasta sai vaimon pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään. Kyllä minä siitä mieleni pahoitin.
Vuoden odotettu kotimainen elokuva on Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja. Elokuva pohjaa Tuomas Kyrön samannimiseen romaaniin, ja kirjailija itse on ollut Karukosken kanssa tekemässä elokuvakäsikirjoitusta. Itse mielensäpahoittajaa, 80-vuotiasta äijää, näyttelee Antti Litja ja vaimoaan Petra Frey. Nuoremman pojan roolissa on Iikka Fors ja miniänä Mari Perankoski.
Vaimo makaa hoitokodissa jo tästä maailmasta tietämättömänä. Äijä itse kotona touhutessaan putoaa kellarin portaat ja loukkaa jalkansa. On lähdettävä muutamaksi päiväksi huilaamaan pojan ja miniän luo kaupunkiin. Erilaiset maailmat kohtaavat.
Mielensäpahoittajia ja besserwissereitä on Suomi pullollaan. Oikeassaolijoita ja totuudentorvia on tuomitsemassa muita. Mielensäpahoittaja-elokuva ei kuitenkaan pelkästään naura vastakkainasetteluille ja hupaisille tilanteille. Elokuvassa on suurempi näky suomalaisuudesta, yhteiskunnan murroksesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Vaarallinen kumppani Neuvostoliitto, presidentti Kekkosen muovaama Suomi ja lakkautetut bussivuorot eivät ehkä kuitenkaan avaudu bittimaailmassa syntyneelle. Eilisemme ovat erilaiset.
Elokuva viipyilee. Toki 80-vuotiaan päähenkilön elämä ei voi nopeasti sujuakaan. Suomalaisen elokuvan parasta antia on pysähtyminen, dialogi, joskus vain hiljainen mietiskely. Nuoret ovat maaseudulta karanneet – osa heistä miniän tavoin haluaa unohtaa metsäsuomalaisen menneisyytensä. Uusi aika tekniikkoineen on vanhusväestön ulottumattomissa. Mikrossa on liian monta nappia, ja älypuhelimeen eiosaa edes vastata. Luottamus toisen ihmiseen kuitenkin elää, vaikka Helsingin kaduilta löytynyt apupoika lopulta viekin äijän lompakosta rahat.
Suomalaisuutta syvimmillään on puhumattomuus: parisuhteessa ei puhuttu, isät ja pojat eivät puhuneet. Miten uusi sukupolvi ylipäätään on ymmärtänyt tehdä toisin? Miniä onkin huipputyössä ja elättää perheen. Pojalla maisterikoulu on edelleen kesken ja perunapellon kääntäminenkin jäi kesken, mutta hän on kuitenkin lastensa kanssa leipova huippuisä. Toisaalta puhumaton äijä oli aina ajatellut, että saisi elää loppuelämänsä toisen kanssa. Yksinäisyys yllättää.
Mielensäpahoittajan kanssa saa nauraa. Jäkättämisestä ja toilailusta huolimatta tai niiden avulla äijä onnistuu näyttämään meille arjen kummallisuuksia. Hän oppii ja samalla mekin. Mennyttä ei saa takaisin. Siksi pitäisi ymmärtää elää tässä ja nyt. Käyttää mahdollisuus juuri nyt, sillä seuraavaa kertaa ei ehkä tulekaan. Pitäisi puhua ja antaa anteeksi, olla yhdessä tänään, koska huomisesta ei tiedä. Erilaiset maailmat, erilaiset näkemykset ovat rikkaus.
Loppujen lopuksi tarvitsemme kaikki vain yhden asian. Tarvitsemme toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa jokapäiväinen leipämme. Ja elämä jatkuu, elämä.
MATTI PASANEN: XXXXX
Kolme kovaa nimeä, Tuomas Kyrö, Dome Karukoski ja Antti Litja. Siinä jo kolme hyvää syytä mennä katsomaan tämä elokuva.
Puhumattomuudella ennenvanhaan pärjättiin, miten lienee nykyään? Miniä–appiukko-suhde kovalla koetuksella ja vähän muutkin ihmissuhteet selvitystilassa.
Loistavan viihdyttävä elokuva kaikessa vaatimattomuudessaan. Herättää myöskin ajattelemaan elämäntotuuksia hyvällä tavalla!
HANNU LÖNNROTH: XXXX
Kyllä ei tarvinnut mieltänsä pahoittaa, kun katsoin kirjailija Tuomas Kyrön radiomonologeista koostetulla Mielensäpahoittaja-kirjasta tehtyä elokuvaa. Sekin osuu suoraan suomalaiseen suoneen. Sen herkkähipiäinen pääosan esittäjä (Antti Litja) on jo radiosta tuttu kasikymppinen maalaismies, joka mieluusti unohtaisi koko rakennemuutoksen. Kyllä oli ennen paremmin kuin nyt. Kyllä ei kaupungissa ole ihmisen hyvä.
Dome Karukoski on onnistunut ohjauksessaan taas kerran. Elokuva voi olla hauska, vaikka siinä ei ole silmitöntä kohellusta kuten suuressa suosiossa olevissa amerikkalaisissa komedioissa (esim. Kauhea kankkunen jatko-osineen). Kyllä minua nauratti hiljaisesti paljon enemmän Mielenpahoittajan dialogi ja siihen kätketty huumori. Toki Mielensäpahoittajallekin sattuu jos jonkinmoista kommellusta, kun hän loukkaa jalkansa ja joutuu lähtemään ”pääkaupunkiin muka johonkin vysioperatiaan”. Poika (Iikka Forss) jää maalle kotimieheksi ja työkokouksesta toiseen rientävä miniä (Mari Perankoski) saa hangoittelevan appiukon niskoilleen.
Jo radiossa hahmolle äänensä antanut Antti Litja on itseoikeutettu ja mainio mielensäpahoittaja. Jotenkin tuli mieleen Litjan rooli Jäniksen vuodessa, vaikka siitä on jo vuosikymmeniä. Mari Perankoski tekee miniänä hauskan roolin, vaikka onkin rasittavampi akka kuin kirjan ymmärtävä naishahmo. Iikka Forss naurattaa tunteitaan prosessoivana pehmomiehenä, joka mieluummin leipoo kuin putsaa rännejä.
Elokuva on tehty huolella ja varman päälle, ja parhaimmillaan se tuo esiin sekä haikeutta että huumoria. Muutaman kerran, kuten pihapuun huonosti päättyneessä kaato-operaatiossa, leffa naurattaa ääneen – ja loppua kohden myös nostaa palan kurkkuun itsekultakin.
KINOMIKKO / MARKO NYKÄNEN: XXXXX
Olla samalla niin hauska kuin koskettavakin. Dome jatkaa siitä mihin on jäänyt, taso ei yksinkertaisesti lipsu pätkääkään. Päinvastoin!
Elokuvan musiikki tuo harkitusti esiin juuri sen, mitä tunnelman luojalta odotetaankin. Täysiä ”pisteitä” en ole kovinkaan monelle leffalle jakanut, viimeksi vuonna 2011 elokuvalle Drive. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa! Ja hitto… suomalaiselle elokuvalle. Lääkkeet!!!
