Nälkä Gazassa on vaiennettu huuto, julma oire konfliktista, joka on jo kauan ylittänyt ihmisyyden rajat. Lasten kuoleminen nälkään, raunioituneet sairaalat ja kokonaiset perheet raunioiden alla pitäisi riittää yhdistämään ihmisten tietoisuuden. Mutta ei. On vieläkin niitä, jotka kieltävät, perustelevat ja kääntävät katseensa pois.
Ihmiskunnassa puuttuu empatia – tai ehkä rohkeus. Pelko kohdata globaali liittoutumien, taloudellisen vallan ja geopoliittisen järjestelmän saa monet vaikenemaan. Israelin valtio, sotilaallisena suurvaltana ja länsimaiden strategisena liittolaisena, nauttii poliittisesta suojasta, joka asettaa sen monissa piireissä kritiikin yläpuolelle. Mutta kritiikki poliittista sionismia ja Israelin hallituksen toimia kohtaan ei ole – eikä sitä voi koskaan sekoittaa – antisemitismiä. Tätä sekaannusta käytetään suojana, joka ylläpitää rankaisemattomuutta.
Genocidi, kova ja todellinen sana, on näkyvissä. Se näkyy kuvissa, kertomuksissa, tilastoissa. Tämän sodan tarkoitus näyttää olevan vain etninen puhdistus, joka on naamioitu itsepuolustukseksi, jossa epäsuhta on tullut normiksi. Palestiinalaisten kärsimys suhteutetaan järjestelmällisesti, ja tämä paljastaa syvästi epätasa-arvoisen maailman: jossa joidenkin ihmisten elämä on arvokkaampaa kuin toisten.
Myötätunto puuttuu, kansainvälinen oikeus puuttuu, historiallinen muisti puuttuu. Jos olemme oppineet jotain holokaustista, sen pitäisi olla, että ”ei koskaan enää” tarkoitti kaikkia – ei vain joitakin. Rauha voi vallita vasta, kun ihmisarvo on universaali oikeus eikä etujen ehdollinen myönnytys. Siihen asti myös myötämielinen hiljaisuus tappaa.
Ilidio Flores, Äänekoski
