Luin juuri YLEn artikkelin, jossa arvostamani emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo yhteisöllisyyden merkityksestä. Hänen mukaansa länsimainen yhteiskunta on sairastunut liialliseen yksilökeskeisyyteen. Emeritaprofessori sanoo, että onnen jahtaaminen voi johtaa jopa mielenterveyshäiriöihin, koska pettymykset tuntuvat vääryydeltä. Hän toteaa myös, että ihminen ei ole muuttunut, vaan se on muuttunut, millaisen yhteiskunnan olemme rakentaneet ja että siinä, mitä odotamme ja vaadimme ihmisiltä, on tapahtunut valtava muutos ja kun muutamme rakenteita, myös ihmiset muuttuvat.
”Vaikka olisin ABCDEFG, olen vaan pikkupoika”, sanoi esikoiseni minulle vuosikymmeniä sitten. Olen yrittänyt sen muistaa. Olin nuori tullessani äidiksi ja elämäni haasteisiin kuului yksinhuoltajaperheen, työn ja opiskelun yhteensovittaminen. Eihän se aina helppoa ollut. Minulla oli kuitenkin tukiverkostot ja sain opiskeltua erityisopettajan ammatin ja pojastani on kasvanut mies, josta olen ylpeä. Silloiset elämäni haasteet pakottivat minut yhteyteen toisten kanssa ja ottamaan apua vastaan ja pidän tuota oppia arvokkaana.
90-luvulla kerrostalolähiöissä istuttiin lasten kanssa hiekkakasalla. Aamupäivän jälkeen tehtiin yhdessä ruokaa äitiporukalla. Lounaan valmisteluvastuu ja keittiö vaihtelivat. Siinä säästyi rahaa ja kehittyi vahvat ystäväverkostot. Luettiin iltaisin lasten nukkuessa yhdessä sovittuja kirjoja ja tavatessamme keskusteltiin niistä. Tarvitessani tentin ajaksi hoitopaikkaa, sellainen järjestyi helposti ja maustehyllyn puutteita kehtasi kysyä naapurilta lainaksi. Sellaista yhteisöllisyyttä kaipaan edelleen.
Keltikangas-Järvisen mukaan toisten ihmisten huomioimisen ja auttamisen kautta ihminen saa elämälleen ratkaisevan tärkeän merkityksen. Kun tämä unohtuu, silloin onnen tavoittelu menee sellaiseksi, ettei ihminen oikein itsekään tiedä, mitä hän tavoittelee. Oman kokemuksenikin mukaan vapaaehtoistyö ja toisten auttaminen tekee onnelliseksi ja on ollut jo vuosia tärkein harrastukseni. Koska olen joskus itse tarvitessani saanut apua, tiedän, miten merkitsevää se on. Uusi näkökulma on, kuinka tärkeää auttaminen on avun antajalle.
Tähän vaalikevääseen on kuulunut lukuisten ihmisten kanssa keskustelua vaaliteltalla kauppojen edessä. Mieleeni on jäänyt henkilö, joka kertoi, että on asunut vuosikymmeniä Äänekoskella eikä silti koe kuuluvansa tänne. Hän kertoi, että tekee vuorotyötä ja elämä on vain työtä, kotia ja nukkumista eikä harrastuksille tai ystävillekään, ole aikaa. En tiennyt, mitä sanoa. Kuuntelin. Olin ihminen ihmiselle.
Emeritapofessori kirjoittaa, että ”ihmisen elämä saa merkityksensä vasta silloin, kun ihminen jollain tavalla liittyy siihen yhteisöön, missä hän elää”. Äänestäminen kunta- ja aluevaaleissa kertoo meille, kuinka suuri osuus kuntamme asukkaista haluavat vaikuttaa ja näin kokevat kuuluvansa Äänekoskelle. Toiveikkaana odotan korkeaa äänestysaktiivisuutta ja odotan myös sitä työtä, mikä kuntatason päättäjillä alkaa vaalien jälkeen, sillä moni on puhunut yhteistyön puolesta. Miten muutamme rakenteita, että täällä asuvat voisivat vahvemmin kokea kuuluvansa Äänekoskelle?
Ysärivanhemmuuden jälkeen olen saanut elää äitiyden uudelleen 2000-luvulla ja jakaa vastuun toisen vanhemman kanssa. Omasta elämänkokemuksestani en vaihtaisi yhtään vuosirengasta. Olen saanut nähdä, että mennyt ei määritä kenenkään elämää vaan se, mitä odotamme tulevalta. Olen myös tajunnut, mikä merkitys on suvaitsevaisuudella, empatialla ja aidolla kohtaamisella. Välittäminen kuuluu politiikkaan!
Jos voisit matkata aikakoneella ja katsoa elämääsi taaksepäin, minkä toiveen haluaisit ainakin toteutuneen? Tänään on oikea päivä toteuttaa se! Mitkä ovat keskeiset asiat ja odotukset yhteiskunnalle tässä kohtaa elämääsi? Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan ”onni ei ole tavoite eikä päämäärä, vaan onni on seuraus silloin, kun ihminen on onnistunut jossain sellaisessa tavoitteessa, jonka hän on itse itselleen asettanut”. Tulevaisuus alkaa tänään ja siihen ihminen tarvitsee ihan vaan ihmisen!
Johanna Arho-Forsblom, Keskustan kuntavaaliehdokas
