Mielipide Jari Halttunen: Sisäinen ja ulkoinen turvallisuus päivitettävä

Valtion keskeisin tehtävä on kansalaisten turvallisuuden takaaminen. Tästä perustehtävästä huolimatta Suomi on vuosikausia ajanut alas kykyä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden suojaamiseen.

Sisäisen turvallisuuden alasajo on ollut erityisen nopeaa maaseudulla. Alle kaksikymmentä vuotta sitten poliisilla oli toimipisteitä lähellä kansalaista: vaikkapa Laukaassa, Kuhmoisissa, Pihtiputaalla, Petäjävedellä ja Hankasalmella. Nämä olivat itsenäisiä poliisiyksiköitä, joiden maalaispoliisit tunsivat piirinsä ihmiset, paikat ja ilmiöt.

Jatkuvien uudistusten myötä Keski-Suomessa on enää kuusi poliisiasemaa. Suuryksikköä johdetaan Tampereelta, jossa Keski-Suomen tuntemus on vähäistä. Edellä mainittujen kokoisille paikkakunnille ei tuoteta enää muita poliisipalveluja kuin pitkien matkojen päästä ajetut hälytystehtävät.

Pitkien hälytysmatkojen ja Keski-Suomen hätäkeskuksen lakkauttamisen myötä on menetetty jotain vielä arvokkaampaa, paikallistuntemus. Turvallisuustyössä on tärkeää, että virkamiehet tuntevat alueensa ihmiset – ja ihmiset tuntevat poliisinsa. Kaukaa tuotetuilla hälytyspalveluilla ei voida vastata niihin tarpeisiin, joilla turvallisuus todella luodaan. Etäisyyden ja vierauden vuoksi ei kyetä tukemaan perheitä ja nuoria ongelmissaan varhaisen puuttumisen kautta, tarjoamaan keskustelu- ja neuvonta-apua – tai edes pitämään yllä luottamusta poliisin ja paikallisen väestön välillä.

Poliisin toiminta perustuu kansalaisten laajaan tukeen ja luottamukseen. Jos ne menetetään, niiden jälleenrakentaminen kestää vuosikymmeniä. Merkkejä uskon heikkenemisestä poliisityöhön on näkynyt maaseudulla jo pitkään. Rikostilastot kaunistuvat, kun rikoksista ei useinkaan maksa vaivaa ilmoittaa kymmenien tai sadan kilometrin päässä sijaitsevalle lähimmälle poliisille.

Ulkoisen turvallisuuden saralla ei mene paljon paremmin. Reservin pienentäminen ja puolustusvoimien säästökuuri on ajanut puolustusvoimat pakkorakoon uudistaa strategiansa suomalaisesta taistelutavasta. Uudistuminen sinänsä ei ole väärin – mutta uudistusta ei ole tehty tehokkuuden, vaan säästöjen ehdoilla. Ei ole realistista, että vuosikymmenet kouluttamatta ollut maavoimien reservi voisi omaksua uuden kaluston, toimintatavan ja taktiikat pelkällä käskemisellä. Maamme puolustamisen nykyinen teoria toimii ainoastaan esikuntien diasarjoissa – käytännön suorituskyvyn kanssa niillä ei ole mitään tekemistä ennen kuin kokonaan uusi ikäpolvi on koulutettu varusmiespalveluksen kautta. Tähän kuluu vähintään vuosikymmen.

Puolustusvoimien uudistustarve on osin seurausta jalkaväkimiinoista luopumista. Suomi liittyi jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen puolustusministeriön vastustuksesta huolimatta vuonna 2011. Vaikka maan puolustaminen edellyttää pitkän itärajan turvaamista, silloinen valtionjohto luopui tehokkaimmasta, halvimmasta ja turvallisimmasta puolustusaseestaan. Luopuminen oli oma-aloitteista ja yksipuolista. Venäjä ei ole liittynyt kyseiseen sopimukseen.

Hyvinä ja rauhallisina aikoina valtiolla on varaa kohentaa sosiaaliturvaa ja laventaa kansalaisten subjektiivisten oikeuksien piiriä. Epävakaina aikoina valtion tulee kuitenkin ensisijaisesti huolehtia perustehtävästään: kansalaisten turvallisuuden takaamisesta sisäisiä ja ulkoisia uhkia vastaan. Epävakaat ajat alkoivat helmikuussa 2014, kun Venäjä valtasi Krimin ja sittemmin Itä-Ukrainan – eikä epävakaudelle toistaiseksi näy loppua.

Valtiovallan on huolehdittava kansallisesta turvallisuudesta nykyistä paremmin. Kansalaisten arkiturvallisuuden avainpelaajien – sosiaalitoimen, terveydenhuollon ja poliisin – toiminta on palautettava kansalaisten tasolle: turvallista yhteisöä ei voi rakentaa etätyönä. Samalla Suomen on erottava Ottawan miinasopimuksesta eli hylättävä itse aiheutetut velvoitteet, jotka estävät tehokkaan puolustautumisen pahimman varalta. Kansainvälinen maine on Suomelle tärkeä – mutta sitä ei pidä vaalia kansallisen turvallisuuden kustannuksella.

Jari Halttunen
ylikonstaapeli
kansanedustajaehdokas (ps)
Äänekoski