Tilastokeskuksen ennusteiden mukaan vuonna 2030 yli 65-vuotiaita suomalaisia on jo puolitoista miljoonaa eli yli 44 prosenttia 15–64-vuotiaasta väestöstä. Kyse ei ole pelkästään vanhuksista vaan joukosta terveitä, hyvinvoivia, energisiä, kolmatta elämäänsä aloittavia ihmisiä, jotka ovat nähneet ja kokeneet paljon. Tutkimusten mukaan 65–74-vuotiaiden ikäryhmällä on myös suurin nettovarallisuus.
Miksi näin vaikutusvaltainen väestönosa jatkuvasti tehdään näkymättömäksi? On surullista, että tästä ryhmästä puhuttaessa korostuvat pääosin pelkästään sairaudet, kärsimykset, hoivan tarve ja velvollisuus uhrautua ruuhkavuosia elävien ja perintöä odottavien jälkeläisten vuoksi.
Ikäihmisiä käsitellään massana ”vanhustyö”-otsikon alla. Työurien jatkamisen tarpeesta ja eläkeiän nostamisesta on puhuttu vuosikausia, silti Suomessa ikäsyrjintä on todellisuutta.
Tarvitaan muutosta. Poliittisessa keskustelussa seitsemänkymppiset ja sitä vanhemmat tungetaan kestävyysvaje-nimen alle, vaikka tämän päivän 80-vuotias on usein uusi 60-vuotias fyysiseltä kunnoltaan. Maailman ja työelämän muuttuessa on haettava ratkaisuja siihen, miten työurien jatkumista helpotetaan. On puhuttava sellaisen johtamisen puolesta, jossa erilaiset kyvyt tukevat toisiaan.
Keski-iän ylittäneet työntekijät tarvitsevat apua digitalisaation hallintaan, kun taas työuransa alkuvaiheessa olevat kokemuksesta kumpuavia neuvoja epävarmuuden ja hankalien tilanteiden käsittelyyn. Molemmilla on toisilleen annettavaa ja kaikki voittavat. Yritykset, jotka ymmärtävät tämän syvällisesti ovat kestävällä pohjalla. Yhteistyö on kaiken tekemisen ja työyhteisössä koetun hyvinvoinnin kulmakivi.
Asennevinoutumat lähtevät korjautumaan, kun asiasta syntyy keskustelua. Onkin syytä kuunnella herkällä korvalla myös meitä kolmatta elämäämme eläviä ja mitä sanottavaa meillä on. Tolkun toimintaa on, että eri ikäiset yhdessä etsimme sinnikkäästi ratkaisuja ja haemme erottavuutta tärkeillä asioilla, jotka tällä hetkellä on painettu marginaaliin.
Kuullaan ja kuunnellaan eri-ikäisiä ja vahvistetaan osallisuutta ja osallistamista päätöksenteossa. Tähän meillä on mahdollisuudet uuden Keski-Suomen hyvinvointialueen muodostumisen yhteydessä. Ja kunhan vielä muistamme Ken Blanchardin viisaat sanat: ”kukaan meistä ei ole niin fiksu, kuin me kaikki yhdessä.”
Leila Lindell, aluevaaliehdokas (kesk)
Kiitos Leila taas pohdinnastasi. Näin se vaan on, että, jos ajattelemme ihmisiä seinään muurattavina tiilinä. Punatiiliseinä on elävä väriltään, kun siinä poltetut tiilit saavat värinsä massan ja polttoajan mukaan.
Näin voisi ajatella ihmistäkin, hän on aina uuden ajan ja kouluksen, elämäntilanteen ja yhteiskuntakehityksen värittämä. Harvoin olemme keski-iän jälkeen ihan samaa, mitä koulusta päässeinä. Muutos on ulkoinen, mutta myös sisäinen. Se on eletyn elämän tuoma korko alkupääoman, jonka saimme mukaan koulusta. Olemme siis monta kertaa ” rikkaampia” antamaan yhteisen elämänkokemuksen yhteiskunnan moniin toimintoihin.
Miten sitä on osattu käyttää? Ei juuri ollenkaan, kun on luotu markkinat, joissa kokemustietoa arvostetaan vain työnhakuilmoituksissa ja siihen tuotu ristiriita kertoo itse vastauksen. Arvostetaan kokemusta, mutta haetaan nuorta, itsenäistä, innovatiivista, digitaidot hyvin hallitsevaa osaajaa, nuorekkaaseen tiimiin. Miten noiden lisäksi on tullut kokemus, jos olet nuori ja juuri koulusta päässyt.
Toinen on kuntien naisvaltaiset alat, jos haetaan aina palkkasäästöjä, palkkaamalla vain ilman ikälisissä olevia työntekijöitä.Tulee joskus kuitenkin, että he jäävät äitiyslomalle ja kun on paljon heitä, on työpiste ehkä ajanut itsensä ansaan, josta ei voi syyttää toisia.
Terve yhteiskunta arvostaa kaikkia ikäryhmiä, eikä luo tilanteita, että kaikkia tietoja ja taitoja ei käytetä. Tämä Leilan huomio on täysin relevantti ja näkyy jo yhteiskunnassa.