Mikko Niskasen uran alku on kuin hänen elokuvistaan. Pieni ihminen vaatimattomista oloista, jota kova työ ja maailmanranta opettivat, löysi itsensä useiden klassikkoelokuvien alku- tai lopputeksteistä. Ohjaaja ja näyttelijä – kuinka ammattiin harpattiin?
”Minä olin seitsemänvuotias, kun ensimmäisen kerran pääsin elokuviin isän kanssa. Setäni oli Äänekosken työväentalon vahtimestari. Hänen keittiönsä kautta pääsimme salaa parvekkeelle katsomaan elokuvaa Ne kuusisataa urhoollista. Sen oli ohjannut John Ford. Siitä lähtien kaikki elokuvaan liittyvä kiehtoi väkevästi mieltäni. En vielä vuosikymmeniin osannut uneksia, että joskus itse saisin ohjata elokuvia.” (ote kirjasta Vaikea rooli)
ELOKUVAN NÄKEMINEN herätti Mikko Niskasen kiinnostuksen ilmaisuun. Äänekosken työväentalon näyttämöltä kahdeksanvuotiaana alkanut ura kesti elämän loppuun saakka. Paljon ennen teatterikoulua ja vielä paljon enemmän ennen Moskovan elokuvakoulua Mikko pääsi käsiksi rooleihin Konginkankaan Nuorisoseuran näyttämölle.
– Murrosiässä jouduin isän kanssa välirikkoon osittain juuri näyttämöharrastuksen vuoksi. Ei näyttelemisen takia sinänsä, mutta isä ei äärivasemmistolaisena hyväksynyt sitä, että näyttelin nuorisoseurantalolla enkä työväentalolla, kertoi Mikko kirjassa Vaikea rooli.
Mikko harmitteli Citymarketin tontilla sijainneen Äänekosken työväentalon sekä Konginkankaan työväentalon ja nuorisoseurantalon kohtaloita.
– Äänekosken työväentalo on myyty tarpeettomana ja Konginkankaan työväentalolla pelataan vain bingoa. Aatteista on tullut varjoja. Nuorisoseurantalon on revitty alas kokonaan. Sillä paikalla, missä poikasena opettelin näytelmän alkeita, on nyt lehmälaidun.
MIKKO TEKI erilaisia metsätöitä. Metsänleimaajan hommista hänet erotettiin jyrkkien mielipiteiden vuoksi.
– Ei minulla ollut poliittista kantaa. Heilahdin milloin oikealle, milloin vasemmalle. Olin mitä mieltä hyvänsä, vaahtosin jyrkkäsanaisesti asian puolesta muita vastaan.
Mikko lähti autonasentajan oppiin Jyväskylään, ja toimi asentajana Nyströmin autoliikkeessä. Teatteriharrastus nousi uudelle tasolle iltanäyttelijänä Jyväskylän työväenteatterissa. Kimmoketta alaan toi Suomi-Neuvostoliitto -seuran seuranäyttämökurssi vuonna 1946 sekä lausuntatunnit Terttu Pajunen-Kivekkäältä. Juuri hän oli henkilö, joka auttoi pääsemään sisään Suomen Teatterikoulun pääsykokeisiin vuonna 1947. Enteilikö jo tämä tulevaa mediasirkusta, joka miehen ympärillä pyöri, sillä neljä keskisuomalaista sanomalehteä kertoi Mikon pääsystä arvostettuun kouluun? Mieliala oli korkealla.
– Muut olivat näyttelijöiden lapsia ja minä tulin erilaisista puitteista, Konginkankaan pystymetsistä. En ymmärtänyt kaikkia sanojakaan mitä puhuttiin, en osannut yhteiskunnan hienouksia, kertoo Mikko kameran tallentamalle filmille.
ENSIMMÄINEN rooli elokuvakameroiden edessä oli valmistumisvuonna 1949, kun Mikko pääsi avustajaksi Toivo Särkän elokuvaan Katupeilin takana. Seuraavana vuonna hän tallentui filmille elokuviin Köyhä laulaja ja Tanssi yli hautojen. Ensimmäinen teatterikiinnitys tuli Jyväskylän Työväenteatteriin. Myöhemmin Mikko vaihtoi näyttämöä Kuopion Yhteisteatteriin parin vuoden ajaksi. Työpaikalla kohdanneet sekä henkilökohtaiset kriisit, avioero ja kolmelle naiselle tehtyjen neljän lapsen huoltajuusongelmat, saivat Mikon palaamaan turvasatamaan eli kotiin Laitalaan Konginkankaan Liimattalaan. Vuosi oli 1954.
Mikon työhakemukset Kemin ja Jyväskylän teattereihin evättiin, mutta onneksi Esko-veljen sähköliikkeestä Äänkoskelta löytyi asentajan paikka kesän ajaksi. Syksyllä Mikko astui Äänekosken Työväenopiston tuntiopettajaksi ja ohjasi Äänekosken kansantalon näyttämölle Lehtosen Putkinotkon sekä Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.
– Taas tuli lähtö Äänekoskelta, jossa olen yrittänyt toteuttaa nerokkaita ideoitani joita olen tulvillani ollut. (päiväkirjamerkintä tammikuussa 1955).
Helsingissä ei tie ollut lavea elokuvaan tai näyttämölle. Tarjolla oli vain pieniä sivurooleja. Edvin Laineen Tuntematon sotilas –elokuva ja Mielosen rooli oli Mikon uran kannalta ratkaiseva. Itse rooli ei avannut portteja, mutta tutustuminen T.J Särkkään ja Edvin Laineeseen oli tärkeää. Mikko kertoi saaneensa rooleja pitämällä itseään esillä ja juosseen Edvin Laineen perässä.
– Monen tuskaisen vuoden jälkeen tunnen olevani tällä hetkellä jo hieman varmemmalla pohjalla. Eilen sain sopimuksen Särkän kanssa, palkka ei ole suuri. Pääasia lienee kuitenkin, että olen päässyt työhön käsiksi. (päiväkirjamerkintä 20.5.1956)
Mikko oli päässyt Juhani Ahon kirjoittaman Juhan kuvauksiin T.J. Särkän assistentiksi. Peloton kun oli, hän heittäytyi ainoana kuvausryhmästään laskemaan pitkin kuohuvia Kuusamon koskia. Juuri tästä rohkeasta eläytymisestä työhön Särkkä lupasi myöhemmin Pojat –elokuvan ohjauksen Mikolle.
Mikon ensimmäinen ohjaus, yhdeksänminuuttinen Kaiken varalta –elokuva tehtiin Juhan kuvauskalustolla. Se oli ensimmäinen suomalainen värillinen laajakangaselokuva.
– Tänään olen ensi kerran elämässäni huutanut oman ohjaukseni puitteissa ”kamerat käyntiin”. (päiväkirjamerkintä 21.9.1956)
Markku Hannula sai Liimattalan nuorisoseurantalolla sankarin roolit, ja Mikko joutui tyytymään rippeisiin. Lapsena alkanut ystävyys säilyi loppuun saakka.
LAPSUUDEN YSTÄVÄ Markku Hannula, 88, istuu Liimattalassa kotinsa keittiössä ja huokaisee syvään. Pitkä sairastelujakso on vienyt mehut väkevästä tulkitsijasta. Muistot kuitenkin pysyvät, ne ovat Mikosta ovat rakkaat ja lämpimät.
– Mikko oli meille, Sirkalle ja minulle, läheinen ystävä, Hannula sanoo.
Ystävyys alkoi Liimattalan koulusta. Markku muistaa kuinka Niskasen veljesparven tulo kyläkouluun oli iso juttu. Vuotta nuoremmasta Mikosta tuli hyvä ystävä, jonka kanssa löytyi pian yhteinen sävel: teatteri.
– Kyllä meillä oli päässämme samat tuulet, ja monet asiat oli yhteisiä. Järjestimme nuorisoseurantalolla ohjelmallisia iltamia. Näytelmiä harjoiteltiin kovaan tahtiin, kerran kuussa oli esitys, sellainen puolen tunnin pienoisnäytelmä. Välillä lausuttiin runojakin. Mikko aina vitsaillen kertoi, kuinka minä sain sankarin roolit ja hänelle jäi rippeet. Jostain syystä sain tekstit käsiini ensin, ja seuloin siitä parhaan roolin pois, Markku kertoo nauraen.
Oli lähellä, ettei Liimattalasta tullut kahta teatterikoululaista. Markku nimittäin haki kouluun edellisinä vuonna kuin Mikko.
– En päässyt sisään. Harmittihan se, mutta ei pitkään. Minulla kun oli niitä töitä.
Niillä töillä hän tarkoittaa teatteria, josta tulikin hänelle maatalouden ohella toinen työ. Vuonna 1964 hänet pestattiin Jyväskylän Huoneteatteriin vuosikymmeniksi. Lisäksi hän toimi nuorisoseuran esimiehenä, järjesti iltamia, tanhusi, lausui ja ohjasi näytelmiä ympäri Keski-Suomea.
Sakari Niskanen, Simo Hannula ja Mikko. Tässä vaiheessa eivät professuurit olleet mielessä?
Jossain vaiheessa yhteys Mikkoon katkesi. Mikolla oli työkiireensä ja Markulla omansa. Markku muistaa käyneensä katsomassa ystäväänsä Kuopion teatterissa.
– Vein matkassani Lempi-äidin pojalleen lähettämän alusvaatepaketin. Sitten tuli aika, että Mikko oli meistä kaukana, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Meidän hommat suuntautui erilleen. Mutta kun hän palasi Käpykoloa rakentamaan, ja siellä olemaan, olimme yhteyksissä päivittäin.
Moskovaan lähtöä hän ei muista tarkemmin.
– Ei se lähtö yllättänyt. Olin tietenkin iloinen Mikon puolesta. Jälkeenpäin voi sanoa, että meidän elämä on ollut täynnä teatteria. Olen ylpeä siitä, että täältä pieneltä Liimattalan kylältä on maailmalle saatettu kaksi professoria, ja molemmat taiteen kautta, Markku sanoo ja viittaa heinäkuussa kuolleeseen veljeensä, taidegraafikko taiteilijaprofessori Simo Hannulaan sekä Mikkoon.
Markku Hannula näytteli useissa Mikon elokuvissa: Kahdeksan surmanluotia, Syksyllä kaikki on toisin, Pulakapina, Mona ja palavan rakkauden aika, Nuoruuteni savotat, Omat koirat purivat, Elämän vonkamies, Ajolähtö ja Odotus
Vuonna 1985 Mikko toi onnittelut Huoneteatteriin Markku Hannulan 40-vuotistaiteilijajuhlaan.
Moskova 1958-1960
”Ei mennyt aika hukkaan, kun se toi muijan sieltä.”
MIKKO HALUSI elokuvauralle. Elokuva vei pidemmän korren teatterista, sillä omien sanojensa mukaan elokuvaa tekemällä pääsee lähemmäksi ihmistä. 29-vuotias Mikko sai keväällä 1958 Suomen Unescon toimikunnan suosituksella kaksivuotisen apurahan Neuvostoliiton Yleisliittolaiseen Elokuvakorkeakouluun Moskovaan, jonka tunnuslauseena oli Leninin lausuma ”Elokuva on taiteista tärkein”. Ahtaassa elämäntilanteessa olleelle Moskovaan lähtö oli kuin lottovoitto.
PERINTEIKKÄÄSEEN elokuvakouluun pääsy oli merkittävä käänne kotimaiselle elokuvalle. Kahden vuoden opiskelun jälkeen Mikko sai käteensä todistuksen, joka kertoi hänen olevan ”Doktor kino isskustva” eli elokuvataiteen tohtori. Mikko kertoo kirjassa Vaikea rooli lähdöstä Moskovaan:
– Aluksi oli valittava opintosuunta. Mutta miten valita, kun kielitaidottomalla on joka suuntaan seinä edessä? Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että opiskelen kieltä niin pitkälle kuin ehdin ja saman tien katson elokuvia niin paljon kuin suinkin.
Mikko pääsi seuraamaan nimekkäiden ohjaajien työskentelyä. Myöhemmin hän huomasi, että Suomessa ei ole varaa sellaiseen tarkkuustyöhön, mihin itänaapurissa.
– Työtahti on meillä toinen, elokuvat tehdään kovassa kiireessä. Venäläisen järjestelmän varjopuolena on kankeus, meillä valopuolena taas suurempi vapaus improvisointiin. Ohjaajalle jälkimmäinen työtapa merkitsee aina kovaa hermopainetta.
Jorma Siistonen kuljetti Mikon autollaan Moskovan junaan.
NUORUUDENYSTÄVÄ, äänekoskelainen Jorma Siistonen, 82, muistelee tehtyjä kujeita pilke silmäkulmassaan. Ystävyys alkoi, kun Mikko tuli veljensä Eskon sähköliikkeeseen töihin. Mikolla oli palanut asunto Helsingissä ja mieli oli matalalla. Harmistusta Mikko lääkitsi alkoholin ja hauskanpidon voimin.
– Myö pyörittiin poikaporukassa, siinä oli Hytösen veljekset, ja veljeni Rauno ja minä. Mikko istui hyvin siihen sakkiin. Hän oli jo valmis näyttelijä, eikä siinä ollut meistä mitään kummallista. Mikko oli iso persoona, se on sanottava. Emme puhuneet liiemmin hänen työstään, sanotaan näin, että ystävyytemme oli enemmän sellaista reipasta touhua. Kovalan tanssilavalla käytiin ja lauantaisin ajettiin moottorilla Ruotinkylälle meidän mökille saunomaan ja makkaraa paistamaan. Kai siinä jokunen kaljakin meni.
JORMA KULJETTI elokuvakoululaisen Jyväskylän juna-asemalle marraskuussa vuonna 1958. Matka Moskovaan oli tyssätä viivästykseen, sillä Tirrassa eli Jyväskylän Teatteriravintolassa lähtöselvitys meinasi mennä pitkäksi.
– Lähdimme Popedallani matkaan Äänekoskelta ja saattamassa oli myös pari naista. Siinähän se aika vierähti äkkiä, ja minä tajusin, että kohta myöhästytään. Onneksi Tirrasta ei ollut pitkästi rautatieasemalle.
Juna oli jo liikkeellä, kun Mikko ja Jorma ryntäsivät asemalaiturille. Oli onnea matkassa, että Mikko ennätti junaan.
– Junassa sattui olemaan äänekoskelainen Huiman painija, Hämäläisen Unto. Hän oli menossa Tsekkoslovakiaan painimaan. Minä heittelin junan ovella seisovalle Untolle matkalaukut ja Mikko hyppäsi liikkuvaan vaunuun, Siistonen muistelee.
Tuleva koitos ei vaikuttanut jännittävän.
– Ei se ollut sellainen, että olisi jännittänyt oikein mitään. Eikä se ollut sellainen koti-ikäväinenkään. En tiedä hänen venäjän kielen taidostaan, mutta tuskin se kaksinen oli. Moskovassa ollessaan Mikko oppi kielen ihan hyvin. Ei tämä ollut hänelle ensimmäinen matka Neuvostoliittoon, sillä Mikko oli käynyt siellä kahdesti aikaisemminkin, nuoriso- ja elokuvafestivaaleilla. Mikko oli mielissään, kun pääsi kouluun, harvalla sinne ovet aukesi.
Mikko piti yhteyttä ystäväänsä postikortein.
– Niitä kortteja tuli monta. Kun Mikko tuli lomillaan Äänekoskelle, niin taas juhlittiin ja vietettiin aikaa poikaporukassa, nuorten miesten tyyliin. Se toi tullessaan hyviä kameroita, Jorma kertoo, ja esittelee elokuussa 1959 Äänekosken palokuntajuhlilla Mikon tuomalla venäläisellä kameralla otettua kuvaa, jossa Mikko katsoo tiukasti kameraan ja vieressä istuvat ystävät Pentti Hämäläinen ja hän. Myös pari perämoottoria tuli Mikon mukana Neuvostoliitosta Suomeen.
Jormalla oli päivyrillä varustettu rannekello ja Mikko tiesi sen olevan kovaa valuuttaa. Mikko rahoitti kaupanteolla opiskeluaan.
– Se sanoi, että anna kello hänelle, niin saan kiikarit vaihtokauppana. Se toikin kiikarit tullessaan. Ne on mulla yhä tallessa.
Mikolla riitti kuulumisia Moskovasta. Yksi on jäänyt erityisesti mieleen.
– Se oli ostanut Englannin lähetystöstä käytetyn, Vauxhall -merkkisen auton. Siihen aikaan ei Moskovassa ollut paljon yksityisautoja, henkilöautot taisivat olla yleisimmin valtion autoja. Mikko ajeli autollaan pitkin Moskovaa ja kerran laittoi autonsa parkkiin lähelle sotilasaluetta. Pian tuli kutsu lähetystöön selvittämään, miksi auto seisoi siellä. Oli se onni, että Mikko sai pidettyä kielensä kurissa, se oli kommunistimaa ja kuviot toiset kuin Suomessa. Kenties Mikko oli jo oppinut, että maassa ollaan maan tavalla ja säännöillä.
Eikäpä tuomiset elektroniikkaan jääneet. Seuraavan kerran, kun Mikko tuli Äänekoskelle, hän toi näytille, vaimonsa, armenialaisyntyisen Margaritan.
– Siihen ne tuli meidän leipomoon, tuohon torille. Hyvännäköinen nainen se oli, mutta taisi Mikko oli niin levoton, että liitto päättyi seitsemän vuoden päästä, Siistonen miettii muistellen.
Jorma Siistonen ja Mikko viettivät iloisia lauantai-iltoja Ruotinkylällä Siistosten mökkisaunalla.
MIKKO LUONNOSTELI Moskovassa ollessaan käsikirjoituksen ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. Elokuvahistoria kirjoitettiin uudestaan, kun Pojat sai ensi-iltansa.
– Käveltiin Äänekosken hautuumaalla ja Mikko mietti voisko elokuvaa kuvata täällä. Se kahteli hautakiviä ja mittaili auringon suuntaa hautuumahan nähen. Mikolla oli halu kuvata täällä, ei koko elokuvaa, mutta yksittäisiä kohtauksia.
Se halu ei Pojat –elokuvaan toteutunut. Myöhemmin Mikko käytti Äänekosken ja Konginkankaan maisemia lavasteena ja näyttämönä monien elokuvien kohtauksissa. Oli tipalla, ettei Jormalle tullut avustajan roolia Pojat –elokuvaan.
– Kyllä se minuakin pyysi siihen, mutta en minä joutanut Ouluun lähtemään. Olisin saanut saksalaisen sotilaan vaatteet päälleni. Oli siellä jokunen koskelainen mukana, ainakin Harjun Olli.
42-VUOTIAANA Mikko teki eräänlaisen tilinpäätöksen.
– Nuo kaksi vuotta Neuvostoliitossa merkitsivät kielen oppimista, avioliittoa venakon kanssa, ja varmuutta ammattiin. Kieli ei unohtunut. Avioliitto on särkynyt. Varmuus? Kun Mihail Romm, Arkipäivän fasismin ohjaaja, kävi Suomessa, hän katseli elokuviani ja sanoi ihmettelevänsä, miksi hän tulee tänne elokuvaa opettamaan. ”Teillähän on kypsä elokuvaohjaaja tässä.”
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT MARJO STEFFANSSON JA MARKKU HANNULAN SEKÄ JORMA NISKASEN ALBUMIT
LÄHTEET: Kirjat Vaikea rooli ja Tuska ja Hurmio, sekä Jorma Niskasen arkistot
Aiemmin Mikon Matkassa:
